mutta kirjasta jäi niin kylmäävä olo, että elokuvan katsominen saa jäädä myöhemmäksi. Jos koskaan. Silti Tilda Swintonin kasvot siirtyivät päähenkilön kasvoiksi, joten ainakin näyttelijävalinta tuntuu hyvin osuvalta.
Poikani Kevin on kirjeromaani. Kaipaavat ja selittävät kirjeet kirjoittaa Eva, äiti ja vaimo. Eva käy kirjeissään miehelleen läpi menneisyyttä ja nykyhetkeä; aikaa, jolloin vasta rakastui mieheensä, aikaa, jolloin he päättivät perustaa perheen sekä aikaa, jona hän käy yksin vierailuilla koulusurmasta istuvan poikansa luona.
Kansi on kauhean ruma. Anteeksi, mutta on.
Kirjeissä katastrofi tykyttää aikapommin tyylisesti, ja sen odotus imee lukijan hypnoottisesti mukaan. Ensin kaikki on hyvin. Ja sitten Eva tulee raskaaksi. Vapaasti elävä Eva tuntee tekevänsä uhrauksen, mutta tekee sen mielellään. Kuitenkin raskauden myötä kasvaa epäilys, joka vahvistuu, kun vastasyntynyt vauva vieroo imetystä yrittävää äitiään: äitikään ei halua eikä rakasta tätä lasta. Silti velvollisuudentuntoinen Eva lepertelee ja halailee poikaansa, joka näyttäytyy meille lukijoille vauvasta asti Rosemaryn lapsen veroisena hirviönä. Äiti yrittää paikata rakkaudenpuutettaan ja helliä poikaansa, mutta Kevin ei näitä yrityksiä arvosta. Poika tuntuu kiinnostuvan äidistään ainoastaan silloin, kun tämä rankaisee poikaa. Psykopaatti mikä psykopaatti.
Pienen perheen isää lapsi manipuloi. Pojan pahuudesta kertovaa Evaa pidetään vainoharhaisena ja vihamielisenä äitinä. Lukija yrittää etsiä kirjasta vihjeitä siitä, syntyikö poika pahana vai muokkasiko äiti itse pojastaan hirviön. Nykytiede on lukijan kanssa yhtä ymmällään, psykopatia joko on tai ei ole synnynnäistä. Minusta pikku riiviö oli selkeästi kiero jo syntyessään. Kirjaa lukiessa alkaa myös toivoa, että pojasta löytyisi edes ripaus inhimillisyyttä. Äidin sydän ei paljoa tarvitse rakastaakseen. Kirja oli välillä junnaava, johtuen ehkä kertomisen muodosta. Se myös avaa silmät huomaamaan aika itsestäänselvän asian: me vanhemmat kannamme lastemme rangaistukset, pienistä suuriin.
Sitä, missä poissaolevat isä ja suloinen pikkusisko ovatkaan, ei kerrota kuin vasta lopussa.
Kuivalihaa hiihtovaelluksella.
"Kevin oli kostea, ja hänen kaulallaan ja taipeissaan oli veriviiruja. Kiersin käsivarteni epävarmasti hänen ympärilleen. Hänen vääristyneet kasvonsa näyttivät nyrpeiltä. Hän ei hievahtanutkaan, ja tulkitsin pakostakin hänen liikkumattomuutensa penseydeksi. Imemisrefleksi on yksi ihmisen harvoista synnynnäisisistä reaktioista, mutta vaikka Kevinin suu oli aivan kiinni paisuneessa ruskeassa nännissäni, hän retkautti päänsä torjuvasti poispäin.
Minulle oli kyllä sanottu, ettei minusta tulisi maitoa aina tarvittaessa kuin kahvilan automaatista, mutta yritin silti turhaan syöttää Keviniä, joka ei suostunut imemään toistakaan nänniä. Odotin koko ajan. Hengitin varovasti ja odotin. Odotin odottamistani."
