Cecil on varakkaan kartanon poika, joka elää yltäkylläisyydessä ja kirjoittaa pateettisia runoja lämpimikseen. Hänen ympärillään tuntuu leijuvan lumoava nerouden aura, joka vain vahvistuu, kun eräs hänen runoistaan nousee ensimmäisen maailmansodan symboliksi. Cecil itse kuolee sodassa ja muuttuu legendaksi.
Tätä legendan hurmaa pohditaan koko kirjan loppukaari. Meillä on Cecilissä kirjan huolettoman välinpitämätön sankari, ja sankarilla pitkä varjo. Onko niin, että vain harva meistä todella elää elämäänsä ja lopuille riittää murunen?
Kirjan pääosaan nousee nuori elämänkerturi, Paul Bryant, joka vuosikymmenten jälkeen pääsee ensimmäisenä kuopimaan kansakunnan sankarin hurjaa rakkauselämää ja ymmärtää, että hänellä on käsissään sensaatio. Paulin silmin näemme sen, miten Cecilin lähipiiri käsittelee muistojaan. On mysteeri, ketä Cecil todella rakasti, vai rakastiko ketään. Homoseksuaalisuus tuntuu olevan pommi, jota kukaan ei halua räjäyttää.
Kirja on kieltämättä kiehtova kuvaus ihmissielun pölyyntyneemmistä nurkkauksista ja psykologinen syväluotaus on hetkittäin hyytävää. Kirjailija rakentaa erittäin uskottavia henkilöhahmoja ja myös epookki on todentuntuinen ja kiehtova. Välillä Cecilin persoonan jäljittäminen on imaisevaa, ja jännitin kovasti, löytyykö totuutta koskaan. Kirjan huono puoli taas on se, ettei minulle jäänyt oikein ketään, josta pitää.
Lasillinen inkivääribrandya ja yön äänet puutarhasta.
Georgen pikkusisko Daphne pohtii kohtaamistaan Cecilin kanssa:
"Voi tyttö pieni", Cecil oli sanonut ja juuri sitä hän oli ollut. Hän mietti, mitä Cecil lopulta olikaan sanonut, että oli ollut hieno tutustua, kääntyi sitten selälleen ja alkoi miettiä kylmän rauhallisesti, oliko Cecil kenties rakastunut häneen. Hän katseli kattoon lankeavaa varjoa, aamun ensimmäistä puuterimaista valonkajoa verhojen yllä, kuin viattomuutensa kuvajaista. Mitä todisteet kertoivat? Cecil katseli häntä aivan tiettyyn tapaan jopa silloin kun läsnä oli muita, katsoi hetkittäin kiinteästi silmiin kun he juttelivat, niin että tuntui kuin käynnissä olisi ollut toinenkin, sanaton keskustelu. Hän ei ollut kokenut vielä koskaan sen kaltaista, sellaista piittaamattomuutta ja samalla ehdotonta kahdenkeskisyyttä. Olihan se ikävää, että Cecil piilotteli Georgen selän takana, mutta samalla mieltä kihelmöi tietty tyytyväisyys Cecilin kaikessa hiljaisuudessa tekemästä valinnasta.
Otava 2012.
