maanantai 25. helmikuuta 2013

Alice Hoffman: Punainen puutarha

Hallie Brady on orpo hattumaakarin apulainen, kuin yksi Dickensin sankareista. Halliella ei ole elämässä yhtään mitään menetettävää ja kun tarjoutuu tilaisuus lähteä uuteen maailmaan, Amerikkaan, vaikka millaisen nilviäisen vaimona, tarttuu tyttö siihen. Päämäärätön joukko uudisasukkaita päätyy Massachusettsin korpiin hankien keskelle kuolemaa odottamaan. Käytännöllinen ja peloton Hallie tarttuu toimeen ja pelastaa seurueen hengen. Halliesta tulee legenda ja seurueen asuinpaikasta Blackwellin kylä.

Kirjan tarinat seuraavat Hallien jälkipolvien vaiheita nykypäivään asti. Taianomainen punainen puutarha, jossa kasvaa vain punaisia kasveja, valtavat karhut, inhimilliset ankeriaat, kylässä seisahtuvat vaeltajat ja pienen tytön haamu jokitöyräällä, tarinoiden maagiset elementit nivoutuvat kerrontaan kauniisti. Blackwell muuttuu ajan kuluessa, mutta ihan tavallista kylää siitä ei tule ikinä, eikä Hallie Bradyn jälkeläisiäkään voi sanoa tavallisiksi ihmisiksi.

Novellit muistuttavat tarinoita, joita joku kertoo pimeässä leiritulen äärellä. Hyvä tarinankertoja lisää mausteeksi kauhua, taikaa ja suuria tunteita. Kirjassa tehdään kunniaa tarinankerronnan perinteille, ja kertomukset lähtevätkin lentoon. Tästä huolimatta odotin, että kirja huipentuisi ja rakentuisi loppua kohti, siitä tulisi osiansa isompi kokonaisuus. Ihan niin ei käynyt, novellit ovat irrallisia. Mutta koska ne ovat näin hienoja, ei kirjaa voi olla suosittelematta. Niitä harvoja viime aikoina lukemiani kirjoja, jotka haluaisin pysyvästi omaan hyllyyni.

Karhunmaitoa.

"Ruusut olivat jo silloin auenneet. Kukat olivat tummanpunaisia. Louise tiesi varmasti, että lapuissa oli lukenut Sunburst, ja sen lajikkeen olisi pitänyt tehdä keltaisia kukkia, joissa oli kuparinvärinen keskusta. Lehtisalaatti, jonka hän oli ostanut, näytti saavan rubiininpunaisia sävyjä. Ja sitten, varhain yhtenä iltana hänen ollessaan keräämässä ensimmäistä satoa punertavista tarhapavuistaan tapahtui jotain kummallista. Ilta oli kaunis: hyvin hiljainen ja sininen. Hän silmäili tarkemmin puutarhaansa, jota hänen äitinsä ja tätinsä olivat aina kehottaneet karttamaan. Vihannekset olivat kasvaneet ripeästi. Puutarha voi varsin hyvin ottaen huomioon, että hän oli aloittelija. Sammakot olivat aloittaneet purolla surulliselta kuulostavan yöllisen kurnutuksensa, ja hyttyset olivat liikkeellä sankkoina parvina. Mutta nyt Louise huomasi, että hänen oli syytä olla huolestunut vielä toisestakin luonnonvoimasta: itse multa näytti tummanpunaiselta. Hän otti sitä kourallisen ja hankasi sitä sormiensa välissä. Kun hän päästi mullan putoamaan maahan, hänen kätensä olivat tahrautuneet verenpunaisiksi. Toisessa kämmenessä oli pieni luu. "

Gummerus 2012.

torstai 21. helmikuuta 2013

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

Romantikoille. Eksotiikan ystäville. Historian ystäville. Jotkut kirjat vievät matkalle kuin taikamatot. Tämä teki niin. Kirja sijoittuu Pakistanin Karachiin, ja sen hajut, maut, töhryt, ilot, pelot ja surut tulivat harvinaisen elävästi kotisohvalleni ja jopa uniin asti.

Karim ja Raheen ovat olleet yhdessä niin kauan kuin muistavat. Lekotelleet vauvoina pinnasängyssä vierekkäin. He ovat oppineet täydentämään toistensa lauseita ja lukemaan toistensa ajatuksia. He ovat yhtä ja samaa.

Murrosiässä kaikki monimutkaistuu. Jotain särkyy, väistämättä. Kahden yhteenkasvaneen lapsen väliin vyöryy koko maailma, ja yksi ainoa lause muuttaa molempien elämän.

Kirjan tapahtumat alkavat 70-luvulta, ajalta, jolloin Karimin ja Raheenin vanhemmat tapasivat toisensa. Karach oli jo silloin levoton, ja kahden päähenkilön kasvaessa myös kaupungin levottomuudet pahenevat siihen pisteeseen, ettei lapsilla enää ole tulevaisuutta kotikaupungissaan. Poliittiset ristiriidat repivät perheitä hajalle, osa pakenee ulkomaille ja osa jää kotiin. Karimin perhe lähtee, Raheenin jää.

Nuorten välimatka kasvaa maantieteellistä välimatkaa suuremmaksi, eivätkä kirjeet riitä sen kuromiseen. Silti, on vain yksi Raheen ja yksi Karim, ja lopulta kartta piirretään ehjäksi.

Kartanpiirtäjä kertoo viisaalla tavalla siitä, miten sota tunkeutuu luihin ja ytimiin ja miten se pääsee sisään ihan pienestäkin raosta kahden ihmisen välissä.

Viskiä pölyisistä laseista.

Me hiivimme pois vanhempiemme luota, ja minä pujahdin ahtaaseen solaan kivimuurin ja kiinanruusupensaan väliin. Karimin piti vetää vatsaa sisään mahtuakseen seuraamaan. Aurinko ei hevillä yltänyt pensaan siimekseen, jonne me kyyristyimme istumaan polvet koukussa, ja maa oli vielä kostea sen jäljiltä, että puutarhuri oli alkuillasta kastellut nurmikon letkulla. Mietin, muisteliko Karim myös erästä monsuunisadepäivää kauan sitten, kun me piileskelimme isoäidin talon pensaikossa ja minä sanoin Karimille, että märissä vaatteissa voi vilustua, joten me heitimme kaikki vaatteet pois, ja: "Voi Karim, ihan hassun näköinen. Saako siihen koskea? Osaatko sinä liikuttaa sitä?" "En, mutta minä osaan heiluttaa korviani."

Gummerus 2011.

torstai 14. helmikuuta 2013

Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti

Mummot ovat ihania. Jos et ajattele niin, niin tämä kirja ei todennäköisesti ole sinua varten ollenkaan.

Tilda ja Elida Svensson ovat kahdeksankymppinen sisaruspari, joka asuu edelleen lapsuuskodissaan. Aviomiehet jäivät aikoinaan löytymättä kun eivät tuntuneet olevan niin tarpeellisia. Nyt vanhuudessa arki putputtelee eteenpäin säntillisiä, pihisteleviä ja kovin hyveellisiä latuja. Neideillä taitaa olla tylsää.

Onneksi naapuriin muuttaa kaupungista kesäasukkaaksi Alvar, vetreä leskimies, joka ystävystyy siskosten kanssa. Mummot ostavat uudet hienot pyhämekot ja käyvät muina naisina rapukutsuilla ja juovat snapseja. Nukkumaanmenoajat venyvät ja monet uudet asiat kihisevät päässä. Sisävessa jossa on hieno, pehmoinen matto, ja kaikki muukin siellä naapurissa nykyään.

Eräänä iltana Alvarin toimia tarkkaillessaan siskot huomaavat hämmästyttävän asian. Joka toistuu uudelleen. Naapurin mies kaataa kukkapenkkiinsä jotain, joka saa luontokappaleet lemmenhuumaan. Asiasta täytyy ottaa selvää. Kun se sisävessakin voisi olla oikein mukava, varsinkin peräpukamille. Sitten vain ilmoitus lehteen ja äidin vanhoja hyytelöpurkkeja pesemään, sillä sisaruksista tulee potenssilääkekauppiaita.

Pieni potenssipuoti on pieni, harmiton ja hyväntuulinen kirja. Sellainen, jonka voi lukea päivänä, jona synkkyyttä ja kurjia ajatuksia on jo ihan tarpeeksi. Maailmassa on kaikki hyvin ja leppoisasti, kun on näillä ystävyksillä kylässä. Lämpimät alushousut, piippausraudat ja kauniit kahvikupit. Vähän hajuvettä korvan takana ja punaiset posket. Hymyilyttäähän se.

Sen seitsemän sorttia ja kahvinplöröt päälle.

Keittiössä oli aina lämmin. AGA-lieden lämpö tuntui täyttävän joka sopukan. Lämpö hiipi lattialautoja pitkin, pesiytyi kotikutoisten räsymattojen jokaiseen silmukkaan ja kipusi ylös kärpäspaperiin, ruskeaan liimapaperinauhaan, jossa kärpäset käsivät epätoivoista kuolinkamppailuaan. Kärpäspaperi keinui kevyesti lämmössä. Koska keittiössä oli lämpimintä, Svenssonin neidit nukkuivat keittiön vetosohvassa, Elida vanhimpana itse sohvassa, Tilda ulos vedettävässä puulaatikossa, joka oli lyhyempi ja epämukavampi. Vaikka Tilda oli nuorempi, hänen niveliään kolotti pahimmin ja hänen kätensä ja sormensa muistuttivat tuulen tuivertamaa mäntyä. Tildan oli vaikea päästä ylös epämukavasta vuoteesta, mutta kosk kumpikaan ei halunnut muutosta, Tilda se silti joka ilta tasan 21.10 kömpi pieneen puulaatikkoon, joka päivisin toimi sohvan sokkelina. He menivät nukkumaan täsmälleen samaan aikaan joka ilta, kesällä ja talvella, arkena ja pyhänä, ja tasan 7.10 kuului natina, kun Elida sängyn tarkasti pedattuaan työnsi sokkelin sohvan alle.

Bazar, 2011

tiistai 12. helmikuuta 2013

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Asuin mummolassa, kun opin lukemaan. Ensimmäiset lukukokemukseni olivat aitasta kaivettuja, pölyä keränneitä ja vähän kostealta tuoksuvia vanhoja romaaneja. Viattomia, mahtipontisia moraliteetteja. Tunnen edelleen vetoa niihin. Tai näihin.

Sain Jään lainaan suosittelujen kera. Kirjassa eletään jälleenrakentamisen aikaa: sota on ohi ja ihmiset palailevat normaaliin elämään mahdollisuuksiensa mukaan. Amerikan-paketeista kuoriutuu merkillisen heleitä kukkamekkoja ja kauppaan saapuu erä tuoksuvia appelsiineja.

Karunkauniiseen saaristoseurakuntaan saapuu nuori pappi rouvineen. On kuin kadoksissa oleva palapelin pala loksahtaisi kohdalleen, kun pappi kohtaa seurakuntansa. Ihmiset ovat niin lahjakkaita ja ystävällisiä. Saariston luonto niin kaunis. Nuori pappi veisaa komeasti ja noudattaa tarkkanäköisesti vanhoja, hyviksi koettuja tapoja. Tarmokas papinrouvakin osoittaa kykynsä; pappilassa lehmät kiiltävät, pitopöydät notkuvat, eikä lapsia jätetä ojentamatta.

Kirja seuraa vuosien kiertoa. Kesän kiireisiä maatöitä, kesävieraita ja mansikkaniittyjä. Talven kylmyyttä, sitä, kun perheen pienimmät puetaan nukkumaan mennessä yltäpäältä villaan ja viima heiluttaa ikkunaverhoja. Miten nuorenparin lihakset kasvavat karua maata kääntäessä. Seurakunnan saaria erottaa toisistaan kesäisin vesi ja talvisin jää. Pappi, postimies ja kätilö kulkevat miten parhaiten pääsevät, tulematta ei jätetä.

Kirjasta tulee mieleeni haiku. Se on tyylitelty, haikea ja karu. Siinä on nostalgista viehätysvoimaa kuten myös perisuomalaista synkkämielisyyttä. Itku pitkästä ilosta. Että sille kiltille lehmällekin piti kirjoittaa niin surkea loppu.

Tulee mieleen myös se, että tämän voi iskeä käteen nykynuorisolle, että lukekaas tuosta: kukaan ei mangu, ettei ole kivaa, vaan kaikki paiskivat hommia koko ajan ja ajattelevat yhteistä hyvää, tuollaista se elämä ennen oli, että suu suppuun ja ole tyytyväinen, helpolla pääset. 

Pappilan nisua ja pannukahvia, kunhan rukkaset on ensin riisuttu.

"Ja kun vene puksuttaa salmen poikki, sen kulku näyttää hitaammalta kuin papinrouvan, joka puuskuttaa toistamiseen ylös rinnettä. Ehdittyään mäelle, minne mereltä ei näe, hän hidastaa hiukan. Hän on itsekseen, vaikka korvat vielä humisevat moottorin jyrinästä ja ihmisten puheesta ja kuluneiden vuorokausien unenpuutteesta, suo itselleen hengähdystauon ja katselee kohti kirkkoa, joka seisoo punahuppuisena kevään alkavassa vehreydessä meren ja hohtavan taivaan keskellä. Kaunista, hän sallii itsensä ajatella, ilma on raitis mutta raaka, Sanna pitää pukea lämpimästi juhannukseen asti!
Hän ajattelee sitäkin, että heillä on nyt talo ja koti ja oma elämä, ja iloisena hän menee pappilaan ja alkaa raahata huonekaluja paikoilleen ja purkaa muuttolaatikoita."

Teos & Schildts & Söderströms 2012

Jälkikäteen lisätty:
silmiini osui nyt myöhemmin, että kirjahan on omaelämänkerrallinen. Palaset loksahtivat yhteen. Elämän kiertokulun korostaminen ja kohtalonomaisuus, tietysti näin. Ihanteellinen kuva papista, tietysti näinkin. Olisin arvostanut tietoa omaelämänkerrallisuudesta jo etukäteen, sillä tarina on näin paljon järkeenkäyvämpi. En ainakaan huomannut kansiteksteissä mitään mainintaa siitä.