Lionel Shriver: Poikani Kevin

Kirjasta on puhuttu paljon, minäkin luin sen suusta suuhun -tiedon perusteella, mikä on aika harvinaista. Videovuokraamossa näkyi jo olevan kirjasta tehty elokuva,
mutta kirjasta jäi niin kylmäävä olo, että elokuvan katsominen saa jäädä myöhemmäksi. Jos koskaan. Silti Tilda Swintonin kasvot siirtyivät päähenkilön kasvoiksi, joten ainakin näyttelijävalinta tuntuu hyvin osuvalta.

Poikani Kevin on kirjeromaani. Kaipaavat ja selittävät kirjeet kirjoittaa Eva, äiti ja vaimo. Eva käy kirjeissään miehelleen läpi menneisyyttä ja nykyhetkeä; aikaa, jolloin vasta rakastui mieheensä, aikaa, jolloin he päättivät perustaa perheen sekä aikaa, jona hän käy yksin vierailuilla koulusurmasta istuvan poikansa luona.

Kansi on kauhean ruma. Anteeksi, mutta on.

Kirjeissä katastrofi tykyttää aikapommin tyylisesti, ja sen odotus imee lukijan hypnoottisesti mukaan. Ensin kaikki on hyvin. Ja sitten Eva tulee raskaaksi. Vapaasti elävä Eva tuntee tekevänsä uhrauksen, mutta tekee sen mielellään. Kuitenkin raskauden myötä kasvaa epäilys, joka vahvistuu, kun vastasyntynyt vauva vieroo imetystä yrittävää äitiään: äitikään ei halua eikä rakasta tätä lasta. Silti velvollisuudentuntoinen Eva lepertelee ja halailee poikaansa, joka näyttäytyy meille lukijoille vauvasta asti Rosemaryn lapsen veroisena hirviönä. Äiti yrittää paikata rakkaudenpuutettaan ja helliä poikaansa, mutta Kevin ei näitä yrityksiä arvosta. Poika tuntuu kiinnostuvan äidistään ainoastaan silloin, kun tämä rankaisee poikaa. Psykopaatti mikä psykopaatti.

Pienen perheen isää lapsi manipuloi. Pojan pahuudesta kertovaa Evaa pidetään vainoharhaisena ja vihamielisenä äitinä. Lukija yrittää etsiä kirjasta vihjeitä siitä, syntyikö poika pahana vai muokkasiko äiti itse pojastaan hirviön. Nykytiede on lukijan kanssa yhtä ymmällään, psykopatia joko on tai ei ole synnynnäistä. Minusta pikku riiviö oli selkeästi kiero jo syntyessään. Kirjaa lukiessa alkaa myös toivoa, että pojasta löytyisi edes ripaus inhimillisyyttä. Äidin sydän ei paljoa tarvitse rakastaakseen. Kirja oli välillä junnaava, johtuen ehkä kertomisen muodosta. Se myös avaa silmät huomaamaan aika itsestäänselvän asian: me vanhemmat kannamme lastemme rangaistukset, pienistä suuriin.

Sitä, missä poissaolevat isä ja suloinen pikkusisko ovatkaan, ei kerrota kuin vasta lopussa.

Kuivalihaa hiihtovaelluksella.

"Kevin oli kostea, ja hänen kaulallaan ja taipeissaan oli veriviiruja. Kiersin käsivarteni epävarmasti hänen ympärilleen. Hänen vääristyneet kasvonsa näyttivät nyrpeiltä. Hän ei hievahtanutkaan, ja tulkitsin pakostakin hänen liikkumattomuutensa penseydeksi. Imemisrefleksi on yksi ihmisen harvoista synnynnäisisistä reaktioista, mutta vaikka Kevinin suu oli aivan kiinni paisuneessa ruskeassa nännissäni, hän retkautti päänsä torjuvasti poispäin.

Minulle oli kyllä sanottu, ettei minusta tulisi maitoa aina tarvittaessa kuin kahvilan automaatista, mutta yritin silti turhaan syöttää Keviniä, joka ei suostunut imemään toistakaan nänniä. Odotin koko ajan. Hengitin varovasti ja odotin. Odotin odottamistani."

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi

"Oletko kunnossa?"
Midas pyörähti ympäri, hänen jalkansa lipesi multakokkareen päällä. Hän kaatui polvilleen ja kompuroi saman tien ylös kädet likaisina, housujen polvissa kylmän mudan jättämät läiskät. Tuntematon tyttö istui selkä suorana laakealla kivellä. Jotenkin tämä oli jäänyt Midakselta huomaamatta. Tyttö näytti siltä kuin olisi astunut ulos 1950-luvun elokuvasta. Hänen ihonsa ja hiustensa sävy oli niin kalpea, että hän näytti mustavalkoiselta valokuvalta. Pitkä takki oli sidottu vyötärön kohdalta kankaisella vyöllä. Tyttö oli luultavasti muutaman vuoden Midasta nuorempi, hiukan yli kahdenkymmenen. Hänellä oli päässään valkoinen villamyssy, käsissä valkoiset sormikkaat.
"Anteeksi", tyttö sanoi. "Ei ollut tarkoitus pelästyttää."

Kertomus tapahtuu kuvitteellisella St Hauda´s Land -nimisellä arktisella saarella, kenties jossakin napapiirin tuntumassa. Saaren maaginen luonto on kirjassa tärkeä, sekä päähenkilön kameran kautta nähtynä että yhtenä tarinan toteuttajista. Kirjan keskiössä on nuori valokuvaaja Midas, joka on elänyt koko elämänsä tällä syrjäisellä saarella, yhtä eristäytyneenä kuin saari, joka tarinassa epäilemättä kuvaa myös pojan sisikuntaa. Midas katsoo maailmaa kameran läpi, tallentaa sitä, mutta ei osallistu.

Eräänä päivänä jahdatessaan viimeistä valonsädettä Midas tapaa tytön, joka ensin näyttää aivan mustavalkoiselta valokuvalta. Ida, valtavissa saappaissa ontuva salaperäinen tyttö herättää Midaksessa uudenlaista mielenkiintoa. Aiemmin kuvien kautta elänyt nuorukainen huomaa nyt haluavansa olla osa tytön elämää. Idalla on kuitenkin salaisuus.

Kirja on Midaksen kasvukertomus, ja se kertoo siitä, miten sydämettömän miehen poika viimein löytää oman sydämensä ja oman elämäntahtonsa, katsoo ja koskettaa suoraan, ei lasin läpi. Ida katoaa sitä mukaa kun Midas herää. Idan rooli kirjassa onkin aika epäkiitollinen, minä ainakin olisin nostanut huomattavasti kovemman metelin, jos olisin muuttumassa lasiksi. Idan yksiulotteisuus antaa kuitenkin tilaa sadulle, joten annan sen anteeksi.

Maagisen realismin ihailijana annan arvoa salaperäiselle eläimelle, joka "valottaa" kaikki näkemänsä eläimet valkoisiksi sekä erakolle, joka jalostaa erikoista siipikarjaa. (Olisiko yökkössiipisen karjan voinut suomentaa jotenkin kauniimminkin? Yökkössiipinen, on siinä kyllä sana kerrakseen.) Pidän erityisesti kirjan saaresta ja sen luonnosta, voisin heti matkustaa St Haudaan ja uppoutua vaeltelemaan se rämeillä valkoisia sudenkorentoja etsien ja meduusojen ilotulitusta ihaillen.

Kuuma kupillinen hopeateetä.

David Safier: Happy Family

Kirja kertoo perheestä, joka on onneton. Kirjakauppias-äiti Emma ei arvosta omaa elämäänsä, pankkimies-isä Frank on niin väsynyt, ettei jaksa välittää. Nörttipoika Max pelkää kaikkea ja teinitytär Fee on muuten vaan hukassa.

Eräänä iltana äiti uhkaa ja pakottaa perheensä mukaan kirjanjulkkareihin hirviöasuihin pukeutuneina. Ilta menee pieleen ja paluumatkalla kiukkuinen perhe törmää sekopäiseen noitaan, Baba Jagaan, joka päättää kirota koko perheen. Hirviöasut eivät enää olekaan asuja, vaan äidistä tulee oikea vampyyri, isästä Frankensteinin hirviö, tyttärestä muumio ja pojasta ihmissusi.

Seuraa hurja ja monivaiheinen takaa-ajo hippivolkkarilla Saksan Transilvaniaan, kun perhe kaahaa noidan perässä. Jokainen löytää itsestään matkalla uusia kykyjä, ja hajanainen porukka huomaa lopulta olevansa vahvin ollessaan yhdessä.

Kirjassa riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä huvittavia sivuhahmoja. Safier on Saksan tunnetuimpia tv-käsikirjoittajia, ja sen aistii. Oikeastaan koko ajan lukiessa on vähän sellainen olo, että seuraisi tv-sarjaa. Sanailu on nokkelaa, hahmot pelkistettyjä ja kerronnan rytmikin on reipas ja toiminta suupaloiksi jaettu. Luokittelisin kirjan toimivaksi nuortenromaaniksi panojutuista huolimatta. Miksei viihdevälipalaksi aikuisellekin. Erityiskiitos Ulf K:n oivaltavista piirroskuvituksista, joilla isä-Frankenstein ilmaisee itseään!

50g irtokarkkeja; hedelmää ja salmiakkia.

 "Tämä on ainoa peili maailmassa", hän selitti, "jossa sinä voit nähdä sinut".
Katsoin kuusikulmioon ja havaitsin, että kasvoni olivat aivan kalpeat. Melkein kuin ohutta pergamenttia. Ja ne olivat sileät. Minulla ei olut enää näppylöitä. Ei mustapäitä. Vastapainoksi silmäni olivat punaiset. Verestävät. Silti minusta sädehti uskomatonta elinvoimaa. Näytin upealta. Tyrmäävältä. Todella, todella seksikkäältä.
Jos tämä oli peilin ansiota, että näytin niin uskomattomalta, olisin kernaasti huolinut samanlaisen kylpyhuoneeseemme.
Mutta tietenkään se ei johtunut peilistä.
Se selvisi minulle, kun huomasin peilikuvassani viimeisen, pelottavan yksityiskohdan: minulla oli kaksi hohtavan valkoista torahammasta.

Charlaine Harris: Veren sitomat (From Dead To Worse)

Kahdeksas Sookie Stackhouse -romaani. Ihmissudet ja vampyyrit kärsivät edelleen Katrinan aiheuttamista mullistuksista ja vampyyrien huippukokouksen terrorista, ja kirjan teemoihin kuuluukin näiden valtapiirien välienselvittely ja uudelleenmuotoutuminen.   

Tiikeripoikaystävä pysyttelee mystisesti poissa, vampyyritkin pitävät etäisyyttä, vaikka Eric nyttemmin muistaa, miten hauskaa Sookien kanssa oli muistinmenetyksen aikaan. Muitakaan poikaystäväehdokkaita ei näy, joten romantiikka ja erotiikka on nollatasolla, ja sehän on lukijan kannalta tylsempi juttu. Uusi mielenkiintoinen juonikuvio liittyy Sookien keijusukulaisten esiintuloon. Opuksessa päätellään joitain juonikuvioita ja aloitellaan uusia, pohjustetaan tilannetta tuleville tapahtumille. Kirja on selvästi väliosa, ja lataa odotuksia sille, että yhdeksännessä osassa päästään tositoimiin.

Vähän mietin tämän luettuani, että olikohan vaivan arvoista, mutta annetaan sarjalle vielä mahdollisuus seuraavassa osassa. Sookie on hahmona rakastettava, oudokki, josta on kasvanut itseensä tyytyväinen selviytyjä, jonka ainoat heikkoudet tuntuvat olevan vampyyriseksi ja itsensä ruskettaminen. Bon Tempsin unelias pikkukaupunki ennakkoluuloineen ja uinuvine salaisuuksineen on eksoottinen ja kiinnostava, ja niin-ennalta-arvattavat juonikuviotkin kuuluvat tähän aikuisten saippuaan kuin nenä päähän. Jatkamme siis seuraavaan osaan Pedon veri (Dead and Gone), jonka suomennos ennakkotietojen mukaan ilmestyy marraskuussa 2012.

Vaahtokarkkeja ja yksi turkinpippuri.

Hän virnisti minulle vinoon tapaansa, riisui vaatteensa ja kumartui. Kaikkialla ympärillämme ihmissudet tekivät samoin. Viimeä yöilma täyttyi muljahtelevista äänistä, äänistä, joita aiheutuu kun jokin kova liikkuu paksussa, tahmeassa nesteessä, äänistä, joita syntyy kun ihminen muuttaa muotoaan eläimeksi. Ympärilläni valtavat sudet venyttelivät ja pudistelivat itseään; tunnistin Alciden ja Furnanin susihahmot. Yritin laskea äkkiä muodostuneen laumamme susia, mutta se oli mahdotonta koska ne liikkuivat koko ajan hakien asemia alkavaa taistelua varten. 
Käännyin taputtamaan Samia ja huomasin seisovani leijonan vieressä.
"Sam", kuiskasin ja hän päästi karjaisun.

Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina

Suosittu ruotsalainen dekkaristi ottaa haltuun uuden lajityypin, ihmissuhderomaanin. Kirja eteneekin jännityskertomuksen tyyliin - samaan aikaan monella rintamalla ja henkilöiden vaikuttimia syväluodaten. Kuin oltaisiin arvoitusta ratkaisemassa, ja sehän on ihan kelpo lähtökohta kirjalle.

Hiljattain eronnut Helena on yksin keskeneräisen hotelliprojektin ja etäisen teini-ikäisen tyttärensä kanssa, eivätkä rikkinäisessä lapsuudessa opitut selviytymismallit auta kipuun.

Anders laittaa silmät kiinni autoa ajaessaan ja toivoo, että edes jokin tuntuisi joltakin. Hän päätyy ensiavun kautta Helenan hotelliin. Anders on miljonääri, joka ei löydä elämään sisältöä, kun ostaminenkaan ei tunnu enää miltään. Anders pestautuu Helenan remonttimieheksi ja mitä siitä seuraa en kerrokaan, jos et arvaa.

Ruotsalaiselta maaseudulta löytyy myös katkera ja homofobinen ystävätär, auroja näkevä mystinen erakko sekä muutama mullistava salaisuus.

Pidin kirjan imevyydestä, se onnistui olemaan viihdyttävä olematta turhan imelä. Pelasti yhden flunssaisen iltapäivän. Dekkareista tuttu psykologinen arkeologia oli välillä vähän hupaisaa, mutta eipä tuo suuresti haitannutkaan, kylähullukin oli sympaattinen. Voisin suositella dekkareista ja lukuromaaneista pitäville.

Lihapullia ja kermaperunoita.

Nainen istui nojatuoliin pöydän vastakkaiselle puolelle. Puhalsi juomaansa, jotta se jäähtyisi. Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään, mutta ei se kumma kyllä haitannut. He istuivat tulen kajossa kuin irrallaan maailmasta, satunnaiseen kohtaamiseen ei liittynyt mitään odotuksia tai velvoitteita. He vain istuivat yhdessä merkityksettömän hetken, eikä Anders ollut aikoihin tuntenut yhtä suurta helpotusta.