Alex Capus: Léon ja Louise

Tässäpä jotain lämmittämään ankeaa marraskuuta; suloisenhaikea, nostalginen rakkaustarina. Tarina alkaa nykyhetkestä, isoisä Léonin hautajaisista. Saattoväen jo asetuttua penkkeihin marssii kirkkoon ja suoraa kyytiä arkun luo nainen, joka muiskauttaa pusun vainajan otsalle ja rimpauttaa plkupyörän soittokelloa, ennen kuin asettaa sen arkkuun vainajan viereen. Omaiset kuiskivat, että onko tuo se, onhan se se... Olihan se se. Louise.

Kaikki alkaa Cherbourgissa vuonna 1918. Seitsemäntoistavuotias Léon vetelehtii kavereidensa kanssa rannikolla purjehtien ja keräillen sodan rantaan ajamaa hylkytavaraa. Koulu ei voisi vähempää kiinnostaa, ja oikeastaan Léon ei ole sinne asti ehtinytkään muutamaan viikkoon. Léonin vanhemmat hermostuvat ihan kunnolla kun asia selviää heille ja poika ajetaan pois kotipesästä, oikeisiin töihin.

Léon pääsee sähköttäjäksi Reimsin rautatieasemalle. Sota on ihan lähellä, ja aseman ohi kulkee öisin synkkiä vaunuja pois rintamalta. Salaperäinen Louise on Reimsin kuolemanenkeli, tyttö, joka tuo perheille suru-uutiset rintamalta. Léon tietysti rakastuu Louiseen päätäpahkaa, ja pojan yllätykseksi tyttö lopulta vastaa tunteisiin. Leiriydytään uimarannalle nuotion ääreen, poljetaan polkupyörillä maan ääriin ja rakastetaan. Ja sitten iskee sota. Pommitus yllättää, ja sen jäljiltä kumpikin luulee toisen kuolleen. Elämä jatkuu, mutta rakkaus ei unohdu.

Kertomus siirtyy ihanaan Pariisiin. Léon vakavoituu, unohtaa kepeämieliset valkeat säärystimet rantapromenadeilla ja alkaa elää tasaista perhe-elämää, tai ei oikeastaan kovin tasaista, mutta kaikin puolin kunniallista. Léon päätyy hiukan erikoiseen ammattiin poliisin kemianlaboratorioon, jossa tutkiskelee, millaisilla myrkyillä pariisilaiset toisiaan hengiltä ottavat. CSI-Léon. Mutta sitten, eräänä päivänä Léon ja Louise näkevät toisensa rautatieasemalla. Junat vievät eri suuntiin, mutta he lopulta löytävät toisensa uudelleen. Léon ei jätä perhettään, mutta ei voi myöskään unohtaa Louisea. Louise taas kyllä kokeilee, josko löytäisi suuremman rakkauden, mutta sellaista ei löydy. Se on aina vaan Léon.

Tulee toinen maailmansota. Saksalaiset miehittävät Pariisia. Sota kuljettaa taas päähenkilöitämme, mutta yhteen vaiko lopullisesti erilleen, senpä saat lukea itse.

Pidin kirjassa monesta asiasta. Ranskasta, kauneudesta, tyylikkyydestä, hiukan vanhanaikaisista moraliteeteista. Suhteen kolmannesta osapuolesta, joka ei ollutkaan mikään perinteinen kolmas osapuoli. Siitä, etten lukiessa voinutkaan arvata, miten tarina päättyisi.

Kahvia, leivoksia ja vienoa tupakansavua.

Léon ei enää tuntenut väsymystään, jalat toimivat jälleen.Tyttö oli ollut sensaatiomainen. Hän yritti loihtia tämän kuvan silmiensä eteen, ja ihmetteli, kun se ei ottanut enää onnistuakseen. Punapilkullisen paitapuseron hän toki näki, sekä vinhasti polkevat jalat, linttaan astutut nauhakengät ja hymyn, joka ei muuten ollut pelkästään herttainen vaan hurmaava, tyrmäävä, ilahduttava, henkeäsalpaava, sydäntäsärkevä sekoitus ystävällisyyttä, viisautta, pilkallisuutta ja ujoutta. Yksittäiset osat eivät kuitenkaan, vaikka hän kuinka kovasti yritti, yhdistyneet kokonaisuudeksi, joten hän näki aina pelkästään jäseniä, värejä, muotoja. Koko olento ei suostunut näyttäytymään hänelle.

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Tämä kirja on ihana.

Outo pieni tyttö kasvaa yhtä oudossa perheessä. Elämän suuria kysymyksiä pohtiva Elly on yksinäinen, vaikka hänellä on maailman ihanin isoveli. Onneksi eräänä jouluna pahvilaatikosta loikkaa puhuva kani nimeltä Jumala, ja luokalle tulee vieläkin oudompi tyttö, Jenny Penny. Esikaupungin tyttöjen elämä on välillä riipaisevaa, mutta Ellyn tapa katsoa asioita on lohdullinen, ja oma sanansa on sanottavana myös Jumalalla, joka on kaniksi harvinaisen viisas.

Ellyn perhe lottoaa hartaasti saadakseen elämänmuutoksen ja päästäkseen pois kuivasta elämästään. Ja niin käy, että Jenny Penny ja Elly joutuvat lopulta eroon toisistaan, sillä lottovoiton saatuaan perhe kerää kimpsunsa ja kampsunsa ja perustaa Kaikki isäni hotellit -tyylisen mutkattoman hotellin maaseudulle.

Hotellista tulee pakopaikka ja keidas monenlaisille elämän kolhimille, myös Ellylle, joka saa viisaan yksityisopettajan ja voi jatkaa elämäänsä omilla ehdoillaan hotellin suojissa. Jenny Penny ei ole yhtä onnekas, mutta eräänä päivänä katkenneet langat solmitaan uudelleen. Kirjassa on lämpöä, naurua, rakkautta, suvaitsevaisuutta ja viisautta. Kovin painava kirja tämä ei ole, vaan luokittelin kohtuullisen keveäksi lukuromaaniksi, jossa kenties saattaa olla joitain heikkouksiakin, mutta tunnelma on sen verran veikeä, että ne voi antaa anteeksi.

Rommikaakao kermavaahdolla.

"Sanoinhan, että hankin sinulle oikean ystävän."
"Se on kani!" sanoin ihastuksesta suunniltani.
"Se on oikeasti belgianjänis", hän sanoi hyvin veljellisesti.
"Belgianjänis", toistin hiljaa, kuin hänen sanansa olisivat tarkoittaneet samaa kuin rakkaus.
"Minkä nimen haluat antaa sille?" hän kysyi.
"Eleanor Maud", sanoin.
"Et voi antaa sille omaa nimeäsi", veli nauroi.
"Miksen?", sanoin hiukan lannistuneena.
"Koska se on poika", hän sanoi.
"Ai", sanoin ja katselin kanin kastanjanruskeaa turkkia, valkoista häntää ja kahta pientä papanaa, jotka olivat pudonneet sen takapuolesta, ja ajattelin, että se tosiaan näyttikin pojalta.
"No mikä sen nimi voisi olla?" kysyin.
"Jumala", veli sanoi mahtipontisesti.

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Odotukset olivat hirmuisen korkealla, Virgin Suicides on loistava ja Middlesex mainio. Hihkaisin kirjastossa kun huomasin tämän tulleen uutuushyllyyn.

Kirjassa on kolme keskushenkilöä. Madeleine, kirjallisuudenopiskelija, rakastaa Jane Austenia ja kumppaneita, 1800-luvun avioliittoromaaneita (uusi termi minulle). Madeleine odottaa, että yliopistossa elämä, rakkauselämä, saisi viimein täyttymyksensä. Mitchell rakastuu Madeleineen yhtä ritarillisesti ja kaikennielevästi kuin Austenin sankarit nyt naisiinsa rakastuvat. Vastakaiku on laimeaa ja se vähäinenkin hukkuu, kun Madeleine tapaa Leonardin, koulun viileimmän kemianopiskelijan, joka on jotain muuta.

Kirja kuvaa mielenkiintoisesti ja elävästi yliopistoelämää. Madeleine rakastuu rakkauden teoriaan, ja Leonardista tulee pakkomielle. Mitchell räytyy täyttymättömästä lemmestä ja etsii jotain muuta, johon uskoa. Leonard sekoilee, ja maanis-depressiivisyyden kuvaus on hyvin uskottava. Madeleine uhrautuu kuin kelpo pikku vaimo. Koko Mitchellin, Madeleinen ja Leonardin kuvio on kiinnostava, mutta sitten se vain - lopahtaa. Kaikki lopahtaa. Plops. Kuin avioliittoromaani kosintaan. Hahmojen kilvoittelu päättyy siihen, että he jumahtavat kuin kärpäset siirappiin.

Alussa näytti siltä, että kirja voisi olla ennakko-odotusten mukainen, ja siinä olikin paljon hienoa, mutta se jotenkin sammahti. Aion silti lukea sen joskus uudelleen, ehkä löydän uutta viisautta toisella lukemiskerralla.

Lehtevä croissant, joka jää puoliksi syömättä kahvilapöydän kiihkeän keskustelun takia.

"Mitä enemmän Leonard etääntyi, sitä enemmän Madeleine huolestui. Mitä epätoivoisemmaksi hän tuli, sitä kauemmas Leonard vetäytyi. Madeleine käski itsensä käyttäytyä viileästi. Hän meni kirjastoon tekemään avioliittojuonta koskevaa tutkielmaansa, mutta seksifantasioille otollinen ilmapiiri - katseyhteydet lukusalissa, kutsuvat kirjahyllyt - saivat hänet kaipaamaan Leonardia epätoivoisesti. Ja niin hänen jalkansa lähtivät viemään häntä väkisin kampuksen poikki kohti biologian laitosta. Viimeiseen hetkeen asti Madeleinen elätteli hullua toivetta, että tämä heikkouden osoitus saattaisi olla voimaa. se oli nerokas strategia, koska siitä puuttui kokonaan strategia. Siihen ei liittynyt pelin pelaamista, vilpittömyyttä vain. Miten Leonard voisi olla heltymättä nähdessään moista vilpittömyyttä? Madeleine oli melkein onnellinen tullessaan laboratorion pöydän taakse ja naputtaessaan Leonardia olalle, ja hänen onnensa kesti siihen asti, kunnes Leonard kääntyi eikä ilmeessä näkynyt rakkautta vaan ärtymystä."