Kirjassa on kolme keskushenkilöä. Madeleine, kirjallisuudenopiskelija, rakastaa Jane Austenia ja kumppaneita, 1800-luvun avioliittoromaaneita (uusi termi minulle). Madeleine odottaa, että yliopistossa elämä, rakkauselämä, saisi viimein täyttymyksensä. Mitchell rakastuu Madeleineen yhtä ritarillisesti ja kaikennielevästi kuin Austenin sankarit nyt naisiinsa rakastuvat. Vastakaiku on laimeaa ja se vähäinenkin hukkuu, kun Madeleine tapaa Leonardin, koulun viileimmän kemianopiskelijan, joka on jotain muuta.
Kirja kuvaa mielenkiintoisesti ja elävästi yliopistoelämää. Madeleine rakastuu rakkauden teoriaan, ja Leonardista tulee pakkomielle. Mitchell räytyy täyttymättömästä lemmestä ja etsii jotain muuta, johon uskoa. Leonard sekoilee, ja maanis-depressiivisyyden kuvaus on hyvin uskottava. Madeleine uhrautuu kuin kelpo pikku vaimo. Koko Mitchellin, Madeleinen ja Leonardin kuvio on kiinnostava, mutta sitten se vain - lopahtaa. Kaikki lopahtaa. Plops. Kuin avioliittoromaani kosintaan. Hahmojen kilvoittelu päättyy siihen, että he jumahtavat kuin kärpäset siirappiin.
Alussa näytti siltä, että kirja voisi olla ennakko-odotusten mukainen, ja siinä olikin paljon hienoa, mutta se jotenkin sammahti. Aion silti lukea sen joskus uudelleen, ehkä löydän uutta viisautta toisella lukemiskerralla.
Lehtevä croissant, joka jää puoliksi syömättä kahvilapöydän kiihkeän keskustelun takia.
"Mitä enemmän Leonard etääntyi, sitä enemmän Madeleine huolestui. Mitä epätoivoisemmaksi hän tuli, sitä kauemmas Leonard vetäytyi. Madeleine käski itsensä käyttäytyä viileästi. Hän meni kirjastoon tekemään avioliittojuonta koskevaa tutkielmaansa, mutta seksifantasioille otollinen ilmapiiri - katseyhteydet lukusalissa, kutsuvat kirjahyllyt - saivat hänet kaipaamaan Leonardia epätoivoisesti. Ja niin hänen jalkansa lähtivät viemään häntä väkisin kampuksen poikki kohti biologian laitosta. Viimeiseen hetkeen asti Madeleinen elätteli hullua toivetta, että tämä heikkouden osoitus saattaisi olla voimaa. se oli nerokas strategia, koska siitä puuttui kokonaan strategia. Siihen ei liittynyt pelin pelaamista, vilpittömyyttä vain. Miten Leonard voisi olla heltymättä nähdessään moista vilpittömyyttä? Madeleine oli melkein onnellinen tullessaan laboratorion pöydän taakse ja naputtaessaan Leonardia olalle, ja hänen onnensa kesti siihen asti, kunnes Leonard kääntyi eikä ilmeessä näkynyt rakkautta vaan ärtymystä."
