Matt Haig: Radleyn perhe

Vampyyrikirjoja on niin paljon. Kamalan paljon. Vampyyrit ovat viihdekirjojen rokkistaroja, jotka tuovat vaaran tuntua ja seksikkyyttä mihin vain. Kai?

Radleyn perheestä vaara ja seksikkyys on kaukana. He asuvat keskiluokkaisista keskiluokkaisimmalla kadulla unisessa pikkukaupungissa ja ovat taatusti tavallisia ja ihan taatusti kunniallisia myös. Perheen lapset, Rowan ja Clara, ovat teini-iässä, kalpeita, heiveröisiä, ihottumaisia lapsia, joita inhoavat luokkakavereiden lisäksi kaikki ympäristön eläimet.

Rowan rakastaa etäältä Evea. Koulupäivät ovat jatkuvaa kiusausta ja nöyryytystä, eikä Rowan ikinä uskaltaisi sanoa Evelle oikeastaan sanaakaan. Niinpä hän lukee runoja, ottaa vastaan iskuja ja raapii toivottomana ihottumaansa. Clara taas on tapetoinut huoneensa eläinjulisteilla ja ryhtynyt vegaaniksi toivoen, että jospa eläimet nyt pitäisivät hänestäkin. Vegaanius vaan ei oikein sovi Claralle, ja jo ennestään kalvakka tyttö kuihtuu ihan silmissä.

Sitten tapahtuu jotakin yllättävää. Yksi koulun kiusaajajuipeista, ahdistelee Claraa yöllä kotibileiden jälkeen ja Clara puraisee häntä käteen irrottautuakseen pojan otteesta. Mutta pojan veri herättääkin Clarassa ihan uudenlaisia tuntemuksia, ja aika pian on käynyt niin, että poika on paitsi imetty kuiviin myös osittain syöty isoin, nälkäisin haukkauksin. Tyttö soittaa vanhemmilleen, jotka siivoavat jäljet ja päättävät pitää pienen perhepalaverin.

Vanhemmat kertovat olevansa pidättäytyjiä, vampyyreita, jotka ovat päättäneet elää kieltäen verennälkänsä. Se tarkoittaa heikkoutta, masennusta, migreenejä, mutta kuitenkin ihan kunniallista, vaikkakin paljon lyhyempää elämää kuin verta juovilla vampyyreilla. Mutta valitsevatko teinit rutikuivan pidättäytymisen tien, kun pääsevät kurkistamaan toisenlaiseen elämään? Vanhempien kulissielämä kaatuu jylisten ja oli varmaan jo aikakin.

Matt Haig kehrää kokoon omanlaisensa, mutta silti tutunoloisen vampyyrimytologian: Facebookin rinnalta löytyy NeckBook, jonka kautta nuoret vampyyrit vamppaavat toisiaan. Joistain baareista saa tiskin alta hyvää vuosikertaa vampyyrinverta, jos vain osaa kysyä. Ja valkosipuli tosiaan maistuu kaamealta joka vampyyrin mielestä. Haig tuikkii myös urautuneita esikaupunkilaisrutiineja aika lailla kirpakasti. Itse kukin voisi juoda pienen tujauksen vampyyrinverta ja pöllyyttää kunnolla lakanoita kumppaninsa kanssa. Tai ihan vaan avata silmänsä.

Vegaaniateria ja viinilasillinen Isobelia, vuosikerta 2009.

Juuri silloin Claran pelko alkaa kovettua suuttumukseksi. Hän hakkaa Harperin selkää, kiskoo tätä tukasta, puree tämän kättä.
Hän maistaa Harperin veren ja puree kovempaa.
"Ai saatana! Senkin narttu! Saatana!"
Yhtäkkiä tapahtuu jotain.
Claran ajatukset terävöityvät.
Pelko on poissa.
Ja pahoinvointi.
Jäljellä on vain veri, ihmisveren ihana maku.

Atena, 2011.

Camilla Läckberg: Majakanvartija

Camilla Läckberg on minulle ihan uusi tuttavuus, vaikka takakansitekstissä häntä tituleerataankin Ruotsin menestyneimmäksi kirjailijaksi (!). Majakanvartija on Läckbergin seitsemäs dekkari sarjassa, joka sijoittuu Fjällbackan kylään Ruotsin länsirannikolle.

Kirjasarjan keskusparilla, poliisi Patrik Hedströmillä ja kirjailija Erica Falckilla on aika lailla kädet täynnä, kun puolivuotiaat kaksospojat vaativat ympärivuorokautista huomiota ja Patrik on vasta palailemassa sydänkohtauksen jäljiltä töihin. Mutta mikään ei auta, kun alkaa tapahtumaketju, joka jättää arkihaasteet kakkoseksi.

Kertomus lähtee liikkeelle pakenevasta naisesta, jolla on veriset kädet ja hiljainen poika. Nainen piiloutuu poikansa kanssa syrjäiselle majakkasaarelle, jonka kerrotaan kummittelevan. Kallioluoto kuiskii tarinansa niille, jotka kuulevat, sillä kuolleet eivät koskaan poistu sieltä.

Majakanvartija on perinteinen ja vetävä dekkari. Poliisi-kirjailija-kaksikko lähestyy ratkaisua kumpikin omalla suunnallaan, toinen kaahaa poliisiautolla ja toinen kaksosvaunuilla. Kirjassa on neitimarplemaista viehätystä, arkisia ja lempeitäkin tunnelmia, vaikka rikokset ovatkin raakoja. Väkivaltaa ei ihannoida ja rikokset ratkeavat älyllä. Poliisiaseman henkilöstö muodostaa tiiviin perheen, jota Läckberg kuvaa rakkaudella, koomisinkin sävyin.

Nykypäivään yhdistyy rinnakkaiskertomus sadan vuoden takaa ja tarina kulkee sujuvasti nykyisyydessä ja menneisyydessä. Perheet ovat olleet vaarallisia paikkoja naiselle, silloin ja nyt, ja perheväkivalta nouseekin kirjan keskeisimmäksi teemaksi.

Termoskahvia ja keksejä tuulisella kalliolla.

Vasta ratista kiinni ottaessaan hän huomasi että hänen kätensä olivat veressä. Kämmenet tuntuivat tahmeilta nahkaa vasten. Hän ei kuitenkaan välittänyt siitä vaan vaihtoi pakin päälle ja peruutti kiivaasti ulos autotallista. Kuuli hiekan roiskuvan renkaiden alla.
Heillä oli pitkä automatka edessään. Hän vilkaisi takapenkille. Sam nukkui peittoon käärittynä. Pojan olisi pitänyt olla turvavöissä, mutta hän ei ollut raaskinut herättää tätä. Hän ajaisi niin varovasti kuin suinkin osaisi. Jalka hellitti vaistomaisesti hiukan kaasupolkimelta.

Gummerus 2012

Alice Hoffman: Punainen puutarha

Hallie Brady on orpo hattumaakarin apulainen, kuin yksi Dickensin sankareista. Halliella ei ole elämässä yhtään mitään menetettävää ja kun tarjoutuu tilaisuus lähteä uuteen maailmaan, Amerikkaan, vaikka millaisen nilviäisen vaimona, tarttuu tyttö siihen. Päämäärätön joukko uudisasukkaita päätyy Massachusettsin korpiin hankien keskelle kuolemaa odottamaan. Käytännöllinen ja peloton Hallie tarttuu toimeen ja pelastaa seurueen hengen. Halliesta tulee legenda ja seurueen asuinpaikasta Blackwellin kylä.

Kirjan tarinat seuraavat Hallien jälkipolvien vaiheita nykypäivään asti. Taianomainen punainen puutarha, jossa kasvaa vain punaisia kasveja, valtavat karhut, inhimilliset ankeriaat, kylässä seisahtuvat vaeltajat ja pienen tytön haamu jokitöyräällä, tarinoiden maagiset elementit nivoutuvat kerrontaan kauniisti. Blackwell muuttuu ajan kuluessa, mutta ihan tavallista kylää siitä ei tule ikinä, eikä Hallie Bradyn jälkeläisiäkään voi sanoa tavallisiksi ihmisiksi.

Novellit muistuttavat tarinoita, joita joku kertoo pimeässä leiritulen äärellä. Hyvä tarinankertoja lisää mausteeksi kauhua, taikaa ja suuria tunteita. Kirjassa tehdään kunniaa tarinankerronnan perinteille, ja kertomukset lähtevätkin lentoon. Tästä huolimatta odotin, että kirja huipentuisi ja rakentuisi loppua kohti, siitä tulisi osiansa isompi kokonaisuus. Ihan niin ei käynyt, novellit ovat irrallisia. Mutta koska ne ovat näin hienoja, ei kirjaa voi olla suosittelematta. Niitä harvoja viime aikoina lukemiani kirjoja, jotka haluaisin pysyvästi omaan hyllyyni.

Karhunmaitoa.

"Ruusut olivat jo silloin auenneet. Kukat olivat tummanpunaisia. Louise tiesi varmasti, että lapuissa oli lukenut Sunburst, ja sen lajikkeen olisi pitänyt tehdä keltaisia kukkia, joissa oli kuparinvärinen keskusta. Lehtisalaatti, jonka hän oli ostanut, näytti saavan rubiininpunaisia sävyjä. Ja sitten, varhain yhtenä iltana hänen ollessaan keräämässä ensimmäistä satoa punertavista tarhapavuistaan tapahtui jotain kummallista. Ilta oli kaunis: hyvin hiljainen ja sininen. Hän silmäili tarkemmin puutarhaansa, jota hänen äitinsä ja tätinsä olivat aina kehottaneet karttamaan. Vihannekset olivat kasvaneet ripeästi. Puutarha voi varsin hyvin ottaen huomioon, että hän oli aloittelija. Sammakot olivat aloittaneet purolla surulliselta kuulostavan yöllisen kurnutuksensa, ja hyttyset olivat liikkeellä sankkoina parvina. Mutta nyt Louise huomasi, että hänen oli syytä olla huolestunut vielä toisestakin luonnonvoimasta: itse multa näytti tummanpunaiselta. Hän otti sitä kourallisen ja hankasi sitä sormiensa välissä. Kun hän päästi mullan putoamaan maahan, hänen kätensä olivat tahrautuneet verenpunaisiksi. Toisessa kämmenessä oli pieni luu. "

Gummerus 2012.

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

Romantikoille. Eksotiikan ystäville. Historian ystäville. Jotkut kirjat vievät matkalle kuin taikamatot. Tämä teki niin. Kirja sijoittuu Pakistanin Karachiin, ja sen hajut, maut, töhryt, ilot, pelot ja surut tulivat harvinaisen elävästi kotisohvalleni ja jopa uniin asti.

Karim ja Raheen ovat olleet yhdessä niin kauan kuin muistavat. Lekotelleet vauvoina pinnasängyssä vierekkäin. He ovat oppineet täydentämään toistensa lauseita ja lukemaan toistensa ajatuksia. He ovat yhtä ja samaa.

Murrosiässä kaikki monimutkaistuu. Jotain särkyy, väistämättä. Kahden yhteenkasvaneen lapsen väliin vyöryy koko maailma, ja yksi ainoa lause muuttaa molempien elämän.

Kirjan tapahtumat alkavat 70-luvulta, ajalta, jolloin Karimin ja Raheenin vanhemmat tapasivat toisensa. Karach oli jo silloin levoton, ja kahden päähenkilön kasvaessa myös kaupungin levottomuudet pahenevat siihen pisteeseen, ettei lapsilla enää ole tulevaisuutta kotikaupungissaan. Poliittiset ristiriidat repivät perheitä hajalle, osa pakenee ulkomaille ja osa jää kotiin. Karimin perhe lähtee, Raheenin jää.

Nuorten välimatka kasvaa maantieteellistä välimatkaa suuremmaksi, eivätkä kirjeet riitä sen kuromiseen. Silti, on vain yksi Raheen ja yksi Karim, ja lopulta kartta piirretään ehjäksi.

Kartanpiirtäjä kertoo viisaalla tavalla siitä, miten sota tunkeutuu luihin ja ytimiin ja miten se pääsee sisään ihan pienestäkin raosta kahden ihmisen välissä.

Viskiä pölyisistä laseista.

Me hiivimme pois vanhempiemme luota, ja minä pujahdin ahtaaseen solaan kivimuurin ja kiinanruusupensaan väliin. Karimin piti vetää vatsaa sisään mahtuakseen seuraamaan. Aurinko ei hevillä yltänyt pensaan siimekseen, jonne me kyyristyimme istumaan polvet koukussa, ja maa oli vielä kostea sen jäljiltä, että puutarhuri oli alkuillasta kastellut nurmikon letkulla. Mietin, muisteliko Karim myös erästä monsuunisadepäivää kauan sitten, kun me piileskelimme isoäidin talon pensaikossa ja minä sanoin Karimille, että märissä vaatteissa voi vilustua, joten me heitimme kaikki vaatteet pois, ja: "Voi Karim, ihan hassun näköinen. Saako siihen koskea? Osaatko sinä liikuttaa sitä?" "En, mutta minä osaan heiluttaa korviani."

Gummerus 2011.

Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti

Mummot ovat ihania. Jos et ajattele niin, niin tämä kirja ei todennäköisesti ole sinua varten ollenkaan.

Tilda ja Elida Svensson ovat kahdeksankymppinen sisaruspari, joka asuu edelleen lapsuuskodissaan. Aviomiehet jäivät aikoinaan löytymättä kun eivät tuntuneet olevan niin tarpeellisia. Nyt vanhuudessa arki putputtelee eteenpäin säntillisiä, pihisteleviä ja kovin hyveellisiä latuja. Neideillä taitaa olla tylsää.

Onneksi naapuriin muuttaa kaupungista kesäasukkaaksi Alvar, vetreä leskimies, joka ystävystyy siskosten kanssa. Mummot ostavat uudet hienot pyhämekot ja käyvät muina naisina rapukutsuilla ja juovat snapseja. Nukkumaanmenoajat venyvät ja monet uudet asiat kihisevät päässä. Sisävessa jossa on hieno, pehmoinen matto, ja kaikki muukin siellä naapurissa nykyään.

Eräänä iltana Alvarin toimia tarkkaillessaan siskot huomaavat hämmästyttävän asian. Joka toistuu uudelleen. Naapurin mies kaataa kukkapenkkiinsä jotain, joka saa luontokappaleet lemmenhuumaan. Asiasta täytyy ottaa selvää. Kun se sisävessakin voisi olla oikein mukava, varsinkin peräpukamille. Sitten vain ilmoitus lehteen ja äidin vanhoja hyytelöpurkkeja pesemään, sillä sisaruksista tulee potenssilääkekauppiaita.

Pieni potenssipuoti on pieni, harmiton ja hyväntuulinen kirja. Sellainen, jonka voi lukea päivänä, jona synkkyyttä ja kurjia ajatuksia on jo ihan tarpeeksi. Maailmassa on kaikki hyvin ja leppoisasti, kun on näillä ystävyksillä kylässä. Lämpimät alushousut, piippausraudat ja kauniit kahvikupit. Vähän hajuvettä korvan takana ja punaiset posket. Hymyilyttäähän se.

Sen seitsemän sorttia ja kahvinplöröt päälle.

Keittiössä oli aina lämmin. AGA-lieden lämpö tuntui täyttävän joka sopukan. Lämpö hiipi lattialautoja pitkin, pesiytyi kotikutoisten räsymattojen jokaiseen silmukkaan ja kipusi ylös kärpäspaperiin, ruskeaan liimapaperinauhaan, jossa kärpäset käsivät epätoivoista kuolinkamppailuaan. Kärpäspaperi keinui kevyesti lämmössä. Koska keittiössä oli lämpimintä, Svenssonin neidit nukkuivat keittiön vetosohvassa, Elida vanhimpana itse sohvassa, Tilda ulos vedettävässä puulaatikossa, joka oli lyhyempi ja epämukavampi. Vaikka Tilda oli nuorempi, hänen niveliään kolotti pahimmin ja hänen kätensä ja sormensa muistuttivat tuulen tuivertamaa mäntyä. Tildan oli vaikea päästä ylös epämukavasta vuoteesta, mutta kosk kumpikaan ei halunnut muutosta, Tilda se silti joka ilta tasan 21.10 kömpi pieneen puulaatikkoon, joka päivisin toimi sohvan sokkelina. He menivät nukkumaan täsmälleen samaan aikaan joka ilta, kesällä ja talvella, arkena ja pyhänä, ja tasan 7.10 kuului natina, kun Elida sängyn tarkasti pedattuaan työnsi sokkelin sohvan alle.

Bazar, 2011

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Asuin mummolassa, kun opin lukemaan. Ensimmäiset lukukokemukseni olivat aitasta kaivettuja, pölyä keränneitä ja vähän kostealta tuoksuvia vanhoja romaaneja. Viattomia, mahtipontisia moraliteetteja. Tunnen edelleen vetoa niihin. Tai näihin.

Sain Jään lainaan suosittelujen kera. Kirjassa eletään jälleenrakentamisen aikaa: sota on ohi ja ihmiset palailevat normaaliin elämään mahdollisuuksiensa mukaan. Amerikan-paketeista kuoriutuu merkillisen heleitä kukkamekkoja ja kauppaan saapuu erä tuoksuvia appelsiineja.

Karunkauniiseen saaristoseurakuntaan saapuu nuori pappi rouvineen. On kuin kadoksissa oleva palapelin pala loksahtaisi kohdalleen, kun pappi kohtaa seurakuntansa. Ihmiset ovat niin lahjakkaita ja ystävällisiä. Saariston luonto niin kaunis. Nuori pappi veisaa komeasti ja noudattaa tarkkanäköisesti vanhoja, hyviksi koettuja tapoja. Tarmokas papinrouvakin osoittaa kykynsä; pappilassa lehmät kiiltävät, pitopöydät notkuvat, eikä lapsia jätetä ojentamatta.

Kirja seuraa vuosien kiertoa. Kesän kiireisiä maatöitä, kesävieraita ja mansikkaniittyjä. Talven kylmyyttä, sitä, kun perheen pienimmät puetaan nukkumaan mennessä yltäpäältä villaan ja viima heiluttaa ikkunaverhoja. Miten nuorenparin lihakset kasvavat karua maata kääntäessä. Seurakunnan saaria erottaa toisistaan kesäisin vesi ja talvisin jää. Pappi, postimies ja kätilö kulkevat miten parhaiten pääsevät, tulematta ei jätetä.

Kirjasta tulee mieleeni haiku. Se on tyylitelty, haikea ja karu. Siinä on nostalgista viehätysvoimaa kuten myös perisuomalaista synkkämielisyyttä. Itku pitkästä ilosta. Että sille kiltille lehmällekin piti kirjoittaa niin surkea loppu.

Tulee mieleen myös se, että tämän voi iskeä käteen nykynuorisolle, että lukekaas tuosta: kukaan ei mangu, ettei ole kivaa, vaan kaikki paiskivat hommia koko ajan ja ajattelevat yhteistä hyvää, tuollaista se elämä ennen oli, että suu suppuun ja ole tyytyväinen, helpolla pääset. 

Pappilan nisua ja pannukahvia, kunhan rukkaset on ensin riisuttu.

"Ja kun vene puksuttaa salmen poikki, sen kulku näyttää hitaammalta kuin papinrouvan, joka puuskuttaa toistamiseen ylös rinnettä. Ehdittyään mäelle, minne mereltä ei näe, hän hidastaa hiukan. Hän on itsekseen, vaikka korvat vielä humisevat moottorin jyrinästä ja ihmisten puheesta ja kuluneiden vuorokausien unenpuutteesta, suo itselleen hengähdystauon ja katselee kohti kirkkoa, joka seisoo punahuppuisena kevään alkavassa vehreydessä meren ja hohtavan taivaan keskellä. Kaunista, hän sallii itsensä ajatella, ilma on raitis mutta raaka, Sanna pitää pukea lämpimästi juhannukseen asti!
Hän ajattelee sitäkin, että heillä on nyt talo ja koti ja oma elämä, ja iloisena hän menee pappilaan ja alkaa raahata huonekaluja paikoilleen ja purkaa muuttolaatikoita."

Teos & Schildts & Söderströms 2012

Jälkikäteen lisätty:
silmiini osui nyt myöhemmin, että kirjahan on omaelämänkerrallinen. Palaset loksahtivat yhteen. Elämän kiertokulun korostaminen ja kohtalonomaisuus, tietysti näin. Ihanteellinen kuva papista, tietysti näinkin. Olisin arvostanut tietoa omaelämänkerrallisuudesta jo etukäteen, sillä tarina on näin paljon järkeenkäyvämpi. En ainakaan huomannut kansiteksteissä mitään mainintaa siitä.

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Vanhat valokuvat ovat aina kiehtovia. Kirjan kirjoittaja on kolunnut keräilijöiden arkistoja ja tarjoaa lukijoille kirjan kuvituksena merkillisiä ja toden totta eriskummallisia aitoja vanhoja valokuvia, joista ihan jokaiseen voisi kuvitella kiinnostavan tarinan.

Tässä Ransom Riggsin kirjoittamassa tarinassa päähenkilönä on Floridassa asuva 15-vuotias Jacob Portman. Jacobilla on maailman mahtavin isoisä, jonka kertomat seikkailut hirviöiden ja orpokodin eriskummallisten lasten kanssa olivat parasta, mitä Jacob lapsena tiesi. Kasvaessaan isommaksi Jacob tunsi itsensä huijatuksi, kun ymmärsi, etteivät isoisän kertomukset voineetkaan olla totta. Isä selitti, että pappa satuili, koska oli kärsinyt lapsuudessaan Puolassa natsien vainon vuoksi. Isoisä on Jacobin läheisin ihminen, hengenheimolainen. Koulussa Jacob on ulkopuolinen ja omat vanhemmat ovat jotenkin ihan eksyksissä perityn varallisuutensa ja loputtoman vapaa-aikansa kanssa. Isoisä on perheen ainoa särmä tyyppi, ja isoisäkin on ihan pihalla hirviöjuttujensa kanssa.

Eräänä päivänä Jacobin puhelin soi. Isoisä soittaa hädissään, sillä isä on piilottanut isoisän asekaapin avaimen ja hirviöt ovat tulossa. Taas näitä puheluita. Niinpä niin, huokaa Jacob, ei mitään hätää isoisä, minä tulen kohta käymään. Jacobin tullessa paikalle isoisän talo vaikuttaa tyhjältä ja joka paikka on mullin mallin. Takaovi on raollaan ja hyttysverkossa on revitty auki. Jacob seuraa jälkiä metsään ja löytää lopulta isoisänsä, joka on joutunut verisen hyökkäyksen kohteeksi. Pensaiden takana vilahtaa jotain hirveää, jota ei varmastikaan voi olla olemassa.

Isoisän kuoleman jälkeen Jacob joutuu psykiatrien pallottelemaksi, kunnes viimein päättää käydä käsiksi ongelmiinsa ja matkustaa Walesiin isoisän entiseen orpokotiin etsimään johtolankoja. Orpokoti on kuitenkin raunioina, ollut sitä saksalaisten pommituksista asti. Mutta raunioista kuuluu outoja ääniä - ja siellä näkyy vanhanaikaisesti pukeutuneita lapsia. Jacob juoksee lasten perään kuin Liisa kanin, ja päätyy kolon kautta aikaan ja paikkaan, jota ei voi olla olemassa.

Kirja on Ransom Riggsin esikoinen, johon ostettiin filmausoikeudet jo ennen sen valmistumista (lievetekstin mukaan Tim Burtonin ohjaama filmi valmistuisi tänä vuonna) ja joka on ollut aikamoinen myyntimenestys ympäri maailmaa. Lisää osia lienee luvassa.

Supervoimia omaavat lapset, aikahyppely ja maailman pelastaminen lonkeroisilta hirviöiltä, eihän tässä yhtään pöllömpi konsepti olekaan. Kirjan lajityyppi on selkeästi nuortenromaani ja epäilen, että parikymmentä vuotta sitten olisinkin ollut aivan otettu. Tämä ei kuitenkaan aivan nouse siihen nuortenromaanien joukkoon josta olen täysin rinnoin nauttinut tätilukijanakin, kuten monet Ursula K. LeGuinin, Diana Wynne Jonesin tai vaikkapa Suzanne Collinsin kirjat. Kirjassa on menoa ja meininkiä, mutta sen kepeys korostuu jo vähän kiusallisesti, kun katselee kuvituksena olevia hienoja valokuvia.

Hanhenkoipea paikoilleen köytetyn leijuvan tytön seurassa.

"Laskeuduin takaisin pihalle ja lähdin kiertämään taloa etsien toista sisäänkäyntiä ja selvittääkseni, minkä kokoinen talo oikein oli. Se tuntui mittaamattoman isolta, sillä jokaisen nurkan takana näytti olevan taas uusi torni, kuisti, savupiippu tai muu uloke. Viimein pääsin talon taakse ja löysin mahdollisen sisäänkäynnin: ovettoman oviaukon, joka köynnöskasvustoa lukuun ottamatta ammotti mustana kuin nielaistakseen minut. Sen katsominenkin karmi selkäpiitäni, mutta olinko minä matkustanut puoliväliin maailman ympäri vain paetakseni pelottavan näköista taloa? Mietin millaisia kauhuja Portmanin pappa oli eläessään joutunut kokemaan, ja terästin mieleni. Jos sisällä oli joku, minä löytäisin hänet. Nousin murenevat portaat ja astuin kynnyksen yli."

Schildts & Söderströms 2011.