Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Eletään vuotta 1913. George Sawle tulee viikonloppuvierailulle Cambridgesta ja tuo mukanaan läheisimmän opiskelukaverinsa, joka on läheisempi kuin perhe arvaakaan. Tämä kyseinen Cecil Valance tihkuu glamouria ja paheellisuutta, ja viettelee heti paikalla myös pikkusiskon, palveluspojan sekä naapurin sedän.

Cecil on varakkaan kartanon poika, joka elää yltäkylläisyydessä ja kirjoittaa pateettisia runoja lämpimikseen. Hänen ympärillään tuntuu leijuvan lumoava nerouden aura, joka vain vahvistuu, kun eräs hänen runoistaan nousee ensimmäisen maailmansodan symboliksi. Cecil itse kuolee sodassa ja muuttuu legendaksi.

Tätä legendan hurmaa pohditaan koko kirjan loppukaari. Meillä on Cecilissä kirjan huolettoman välinpitämätön sankari, ja sankarilla pitkä varjo. Onko niin, että vain harva meistä todella elää elämäänsä ja lopuille riittää murunen?

Kirjan pääosaan nousee nuori elämänkerturi, Paul Bryant, joka vuosikymmenten jälkeen pääsee ensimmäisenä kuopimaan kansakunnan sankarin hurjaa rakkauselämää ja ymmärtää, että hänellä on käsissään sensaatio. Paulin silmin näemme sen, miten Cecilin lähipiiri käsittelee muistojaan. On mysteeri, ketä Cecil todella rakasti, vai rakastiko ketään. Homoseksuaalisuus tuntuu olevan pommi, jota kukaan ei halua räjäyttää.

Kirja on kieltämättä kiehtova kuvaus ihmissielun pölyyntyneemmistä nurkkauksista  ja psykologinen syväluotaus on hetkittäin hyytävää. Kirjailija rakentaa erittäin uskottavia henkilöhahmoja ja myös epookki on todentuntuinen ja kiehtova. Välillä Cecilin persoonan jäljittäminen on imaisevaa, ja jännitin kovasti, löytyykö totuutta koskaan. Kirjan huono puoli taas on se, ettei minulle jäänyt oikein ketään, josta pitää.

Lasillinen inkivääribrandya ja yön äänet puutarhasta.

Georgen pikkusisko Daphne pohtii kohtaamistaan Cecilin kanssa:
"Voi tyttö pieni", Cecil oli sanonut ja juuri sitä hän oli ollut. Hän mietti, mitä Cecil lopulta olikaan sanonut, että oli ollut hieno tutustua, kääntyi sitten selälleen ja alkoi miettiä kylmän rauhallisesti, oliko Cecil kenties rakastunut häneen. Hän katseli kattoon lankeavaa varjoa, aamun ensimmäistä puuterimaista valonkajoa verhojen yllä, kuin viattomuutensa kuvajaista. Mitä todisteet kertoivat? Cecil katseli häntä aivan tiettyyn tapaan jopa silloin kun läsnä oli muita, katsoi hetkittäin kiinteästi silmiin kun he juttelivat, niin että tuntui kuin käynnissä olisi ollut toinenkin, sanaton keskustelu. Hän ei ollut kokenut vielä koskaan sen kaltaista, sellaista piittaamattomuutta ja samalla ehdotonta kahdenkeskisyyttä. Olihan se ikävää, että Cecil piilotteli Georgen selän takana, mutta samalla mieltä kihelmöi tietty tyytyväisyys Cecilin kaikessa hiljaisuudessa tekemästä valinnasta.

Otava 2012.

Alex Capus: Léon ja Louise

Tässäpä jotain lämmittämään ankeaa marraskuuta; suloisenhaikea, nostalginen rakkaustarina. Tarina alkaa nykyhetkestä, isoisä Léonin hautajaisista. Saattoväen jo asetuttua penkkeihin marssii kirkkoon ja suoraa kyytiä arkun luo nainen, joka muiskauttaa pusun vainajan otsalle ja rimpauttaa plkupyörän soittokelloa, ennen kuin asettaa sen arkkuun vainajan viereen. Omaiset kuiskivat, että onko tuo se, onhan se se... Olihan se se. Louise.

Kaikki alkaa Cherbourgissa vuonna 1918. Seitsemäntoistavuotias Léon vetelehtii kavereidensa kanssa rannikolla purjehtien ja keräillen sodan rantaan ajamaa hylkytavaraa. Koulu ei voisi vähempää kiinnostaa, ja oikeastaan Léon ei ole sinne asti ehtinytkään muutamaan viikkoon. Léonin vanhemmat hermostuvat ihan kunnolla kun asia selviää heille ja poika ajetaan pois kotipesästä, oikeisiin töihin.

Léon pääsee sähköttäjäksi Reimsin rautatieasemalle. Sota on ihan lähellä, ja aseman ohi kulkee öisin synkkiä vaunuja pois rintamalta. Salaperäinen Louise on Reimsin kuolemanenkeli, tyttö, joka tuo perheille suru-uutiset rintamalta. Léon tietysti rakastuu Louiseen päätäpahkaa, ja pojan yllätykseksi tyttö lopulta vastaa tunteisiin. Leiriydytään uimarannalle nuotion ääreen, poljetaan polkupyörillä maan ääriin ja rakastetaan. Ja sitten iskee sota. Pommitus yllättää, ja sen jäljiltä kumpikin luulee toisen kuolleen. Elämä jatkuu, mutta rakkaus ei unohdu.

Kertomus siirtyy ihanaan Pariisiin. Léon vakavoituu, unohtaa kepeämieliset valkeat säärystimet rantapromenadeilla ja alkaa elää tasaista perhe-elämää, tai ei oikeastaan kovin tasaista, mutta kaikin puolin kunniallista. Léon päätyy hiukan erikoiseen ammattiin poliisin kemianlaboratorioon, jossa tutkiskelee, millaisilla myrkyillä pariisilaiset toisiaan hengiltä ottavat. CSI-Léon. Mutta sitten, eräänä päivänä Léon ja Louise näkevät toisensa rautatieasemalla. Junat vievät eri suuntiin, mutta he lopulta löytävät toisensa uudelleen. Léon ei jätä perhettään, mutta ei voi myöskään unohtaa Louisea. Louise taas kyllä kokeilee, josko löytäisi suuremman rakkauden, mutta sellaista ei löydy. Se on aina vaan Léon.

Tulee toinen maailmansota. Saksalaiset miehittävät Pariisia. Sota kuljettaa taas päähenkilöitämme, mutta yhteen vaiko lopullisesti erilleen, senpä saat lukea itse.

Pidin kirjassa monesta asiasta. Ranskasta, kauneudesta, tyylikkyydestä, hiukan vanhanaikaisista moraliteeteista. Suhteen kolmannesta osapuolesta, joka ei ollutkaan mikään perinteinen kolmas osapuoli. Siitä, etten lukiessa voinutkaan arvata, miten tarina päättyisi.

Kahvia, leivoksia ja vienoa tupakansavua.

Léon ei enää tuntenut väsymystään, jalat toimivat jälleen.Tyttö oli ollut sensaatiomainen. Hän yritti loihtia tämän kuvan silmiensä eteen, ja ihmetteli, kun se ei ottanut enää onnistuakseen. Punapilkullisen paitapuseron hän toki näki, sekä vinhasti polkevat jalat, linttaan astutut nauhakengät ja hymyn, joka ei muuten ollut pelkästään herttainen vaan hurmaava, tyrmäävä, ilahduttava, henkeäsalpaava, sydäntäsärkevä sekoitus ystävällisyyttä, viisautta, pilkallisuutta ja ujoutta. Yksittäiset osat eivät kuitenkaan, vaikka hän kuinka kovasti yritti, yhdistyneet kokonaisuudeksi, joten hän näki aina pelkästään jäseniä, värejä, muotoja. Koko olento ei suostunut näyttäytymään hänelle.

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Tämä kirja on ihana.

Outo pieni tyttö kasvaa yhtä oudossa perheessä. Elämän suuria kysymyksiä pohtiva Elly on yksinäinen, vaikka hänellä on maailman ihanin isoveli. Onneksi eräänä jouluna pahvilaatikosta loikkaa puhuva kani nimeltä Jumala, ja luokalle tulee vieläkin oudompi tyttö, Jenny Penny. Esikaupungin tyttöjen elämä on välillä riipaisevaa, mutta Ellyn tapa katsoa asioita on lohdullinen, ja oma sanansa on sanottavana myös Jumalalla, joka on kaniksi harvinaisen viisas.

Ellyn perhe lottoaa hartaasti saadakseen elämänmuutoksen ja päästäkseen pois kuivasta elämästään. Ja niin käy, että Jenny Penny ja Elly joutuvat lopulta eroon toisistaan, sillä lottovoiton saatuaan perhe kerää kimpsunsa ja kampsunsa ja perustaa Kaikki isäni hotellit -tyylisen mutkattoman hotellin maaseudulle.

Hotellista tulee pakopaikka ja keidas monenlaisille elämän kolhimille, myös Ellylle, joka saa viisaan yksityisopettajan ja voi jatkaa elämäänsä omilla ehdoillaan hotellin suojissa. Jenny Penny ei ole yhtä onnekas, mutta eräänä päivänä katkenneet langat solmitaan uudelleen. Kirjassa on lämpöä, naurua, rakkautta, suvaitsevaisuutta ja viisautta. Kovin painava kirja tämä ei ole, vaan luokittelin kohtuullisen keveäksi lukuromaaniksi, jossa kenties saattaa olla joitain heikkouksiakin, mutta tunnelma on sen verran veikeä, että ne voi antaa anteeksi.

Rommikaakao kermavaahdolla.

"Sanoinhan, että hankin sinulle oikean ystävän."
"Se on kani!" sanoin ihastuksesta suunniltani.
"Se on oikeasti belgianjänis", hän sanoi hyvin veljellisesti.
"Belgianjänis", toistin hiljaa, kuin hänen sanansa olisivat tarkoittaneet samaa kuin rakkaus.
"Minkä nimen haluat antaa sille?" hän kysyi.
"Eleanor Maud", sanoin.
"Et voi antaa sille omaa nimeäsi", veli nauroi.
"Miksen?", sanoin hiukan lannistuneena.
"Koska se on poika", hän sanoi.
"Ai", sanoin ja katselin kanin kastanjanruskeaa turkkia, valkoista häntää ja kahta pientä papanaa, jotka olivat pudonneet sen takapuolesta, ja ajattelin, että se tosiaan näyttikin pojalta.
"No mikä sen nimi voisi olla?" kysyin.
"Jumala", veli sanoi mahtipontisesti.

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Odotukset olivat hirmuisen korkealla, Virgin Suicides on loistava ja Middlesex mainio. Hihkaisin kirjastossa kun huomasin tämän tulleen uutuushyllyyn.

Kirjassa on kolme keskushenkilöä. Madeleine, kirjallisuudenopiskelija, rakastaa Jane Austenia ja kumppaneita, 1800-luvun avioliittoromaaneita (uusi termi minulle). Madeleine odottaa, että yliopistossa elämä, rakkauselämä, saisi viimein täyttymyksensä. Mitchell rakastuu Madeleineen yhtä ritarillisesti ja kaikennielevästi kuin Austenin sankarit nyt naisiinsa rakastuvat. Vastakaiku on laimeaa ja se vähäinenkin hukkuu, kun Madeleine tapaa Leonardin, koulun viileimmän kemianopiskelijan, joka on jotain muuta.

Kirja kuvaa mielenkiintoisesti ja elävästi yliopistoelämää. Madeleine rakastuu rakkauden teoriaan, ja Leonardista tulee pakkomielle. Mitchell räytyy täyttymättömästä lemmestä ja etsii jotain muuta, johon uskoa. Leonard sekoilee, ja maanis-depressiivisyyden kuvaus on hyvin uskottava. Madeleine uhrautuu kuin kelpo pikku vaimo. Koko Mitchellin, Madeleinen ja Leonardin kuvio on kiinnostava, mutta sitten se vain - lopahtaa. Kaikki lopahtaa. Plops. Kuin avioliittoromaani kosintaan. Hahmojen kilvoittelu päättyy siihen, että he jumahtavat kuin kärpäset siirappiin.

Alussa näytti siltä, että kirja voisi olla ennakko-odotusten mukainen, ja siinä olikin paljon hienoa, mutta se jotenkin sammahti. Aion silti lukea sen joskus uudelleen, ehkä löydän uutta viisautta toisella lukemiskerralla.

Lehtevä croissant, joka jää puoliksi syömättä kahvilapöydän kiihkeän keskustelun takia.

"Mitä enemmän Leonard etääntyi, sitä enemmän Madeleine huolestui. Mitä epätoivoisemmaksi hän tuli, sitä kauemmas Leonard vetäytyi. Madeleine käski itsensä käyttäytyä viileästi. Hän meni kirjastoon tekemään avioliittojuonta koskevaa tutkielmaansa, mutta seksifantasioille otollinen ilmapiiri - katseyhteydet lukusalissa, kutsuvat kirjahyllyt - saivat hänet kaipaamaan Leonardia epätoivoisesti. Ja niin hänen jalkansa lähtivät viemään häntä väkisin kampuksen poikki kohti biologian laitosta. Viimeiseen hetkeen asti Madeleinen elätteli hullua toivetta, että tämä heikkouden osoitus saattaisi olla voimaa. se oli nerokas strategia, koska siitä puuttui kokonaan strategia. Siihen ei liittynyt pelin pelaamista, vilpittömyyttä vain. Miten Leonard voisi olla heltymättä nähdessään moista vilpittömyyttä? Madeleine oli melkein onnellinen tullessaan laboratorion pöydän taakse ja naputtaessaan Leonardia olalle, ja hänen onnensa kesti siihen asti, kunnes Leonard kääntyi eikä ilmeessä näkynyt rakkautta vaan ärtymystä."

Lionel Shriver: Poikani Kevin

Kirjasta on puhuttu paljon, minäkin luin sen suusta suuhun -tiedon perusteella, mikä on aika harvinaista. Videovuokraamossa näkyi jo olevan kirjasta tehty elokuva,
mutta kirjasta jäi niin kylmäävä olo, että elokuvan katsominen saa jäädä myöhemmäksi. Jos koskaan. Silti Tilda Swintonin kasvot siirtyivät päähenkilön kasvoiksi, joten ainakin näyttelijävalinta tuntuu hyvin osuvalta.

Poikani Kevin on kirjeromaani. Kaipaavat ja selittävät kirjeet kirjoittaa Eva, äiti ja vaimo. Eva käy kirjeissään miehelleen läpi menneisyyttä ja nykyhetkeä; aikaa, jolloin vasta rakastui mieheensä, aikaa, jolloin he päättivät perustaa perheen sekä aikaa, jona hän käy yksin vierailuilla koulusurmasta istuvan poikansa luona.

Kansi on kauhean ruma. Anteeksi, mutta on.

Kirjeissä katastrofi tykyttää aikapommin tyylisesti, ja sen odotus imee lukijan hypnoottisesti mukaan. Ensin kaikki on hyvin. Ja sitten Eva tulee raskaaksi. Vapaasti elävä Eva tuntee tekevänsä uhrauksen, mutta tekee sen mielellään. Kuitenkin raskauden myötä kasvaa epäilys, joka vahvistuu, kun vastasyntynyt vauva vieroo imetystä yrittävää äitiään: äitikään ei halua eikä rakasta tätä lasta. Silti velvollisuudentuntoinen Eva lepertelee ja halailee poikaansa, joka näyttäytyy meille lukijoille vauvasta asti Rosemaryn lapsen veroisena hirviönä. Äiti yrittää paikata rakkaudenpuutettaan ja helliä poikaansa, mutta Kevin ei näitä yrityksiä arvosta. Poika tuntuu kiinnostuvan äidistään ainoastaan silloin, kun tämä rankaisee poikaa. Psykopaatti mikä psykopaatti.

Pienen perheen isää lapsi manipuloi. Pojan pahuudesta kertovaa Evaa pidetään vainoharhaisena ja vihamielisenä äitinä. Lukija yrittää etsiä kirjasta vihjeitä siitä, syntyikö poika pahana vai muokkasiko äiti itse pojastaan hirviön. Nykytiede on lukijan kanssa yhtä ymmällään, psykopatia joko on tai ei ole synnynnäistä. Minusta pikku riiviö oli selkeästi kiero jo syntyessään. Kirjaa lukiessa alkaa myös toivoa, että pojasta löytyisi edes ripaus inhimillisyyttä. Äidin sydän ei paljoa tarvitse rakastaakseen. Kirja oli välillä junnaava, johtuen ehkä kertomisen muodosta. Se myös avaa silmät huomaamaan aika itsestäänselvän asian: me vanhemmat kannamme lastemme rangaistukset, pienistä suuriin.

Sitä, missä poissaolevat isä ja suloinen pikkusisko ovatkaan, ei kerrota kuin vasta lopussa.

Kuivalihaa hiihtovaelluksella.

"Kevin oli kostea, ja hänen kaulallaan ja taipeissaan oli veriviiruja. Kiersin käsivarteni epävarmasti hänen ympärilleen. Hänen vääristyneet kasvonsa näyttivät nyrpeiltä. Hän ei hievahtanutkaan, ja tulkitsin pakostakin hänen liikkumattomuutensa penseydeksi. Imemisrefleksi on yksi ihmisen harvoista synnynnäisisistä reaktioista, mutta vaikka Kevinin suu oli aivan kiinni paisuneessa ruskeassa nännissäni, hän retkautti päänsä torjuvasti poispäin.

Minulle oli kyllä sanottu, ettei minusta tulisi maitoa aina tarvittaessa kuin kahvilan automaatista, mutta yritin silti turhaan syöttää Keviniä, joka ei suostunut imemään toistakaan nänniä. Odotin koko ajan. Hengitin varovasti ja odotin. Odotin odottamistani."

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi

"Oletko kunnossa?"
Midas pyörähti ympäri, hänen jalkansa lipesi multakokkareen päällä. Hän kaatui polvilleen ja kompuroi saman tien ylös kädet likaisina, housujen polvissa kylmän mudan jättämät läiskät. Tuntematon tyttö istui selkä suorana laakealla kivellä. Jotenkin tämä oli jäänyt Midakselta huomaamatta. Tyttö näytti siltä kuin olisi astunut ulos 1950-luvun elokuvasta. Hänen ihonsa ja hiustensa sävy oli niin kalpea, että hän näytti mustavalkoiselta valokuvalta. Pitkä takki oli sidottu vyötärön kohdalta kankaisella vyöllä. Tyttö oli luultavasti muutaman vuoden Midasta nuorempi, hiukan yli kahdenkymmenen. Hänellä oli päässään valkoinen villamyssy, käsissä valkoiset sormikkaat.
"Anteeksi", tyttö sanoi. "Ei ollut tarkoitus pelästyttää."

Kertomus tapahtuu kuvitteellisella St Hauda´s Land -nimisellä arktisella saarella, kenties jossakin napapiirin tuntumassa. Saaren maaginen luonto on kirjassa tärkeä, sekä päähenkilön kameran kautta nähtynä että yhtenä tarinan toteuttajista. Kirjan keskiössä on nuori valokuvaaja Midas, joka on elänyt koko elämänsä tällä syrjäisellä saarella, yhtä eristäytyneenä kuin saari, joka tarinassa epäilemättä kuvaa myös pojan sisikuntaa. Midas katsoo maailmaa kameran läpi, tallentaa sitä, mutta ei osallistu.

Eräänä päivänä jahdatessaan viimeistä valonsädettä Midas tapaa tytön, joka ensin näyttää aivan mustavalkoiselta valokuvalta. Ida, valtavissa saappaissa ontuva salaperäinen tyttö herättää Midaksessa uudenlaista mielenkiintoa. Aiemmin kuvien kautta elänyt nuorukainen huomaa nyt haluavansa olla osa tytön elämää. Idalla on kuitenkin salaisuus.

Kirja on Midaksen kasvukertomus, ja se kertoo siitä, miten sydämettömän miehen poika viimein löytää oman sydämensä ja oman elämäntahtonsa, katsoo ja koskettaa suoraan, ei lasin läpi. Ida katoaa sitä mukaa kun Midas herää. Idan rooli kirjassa onkin aika epäkiitollinen, minä ainakin olisin nostanut huomattavasti kovemman metelin, jos olisin muuttumassa lasiksi. Idan yksiulotteisuus antaa kuitenkin tilaa sadulle, joten annan sen anteeksi.

Maagisen realismin ihailijana annan arvoa salaperäiselle eläimelle, joka "valottaa" kaikki näkemänsä eläimet valkoisiksi sekä erakolle, joka jalostaa erikoista siipikarjaa. (Olisiko yökkössiipisen karjan voinut suomentaa jotenkin kauniimminkin? Yökkössiipinen, on siinä kyllä sana kerrakseen.) Pidän erityisesti kirjan saaresta ja sen luonnosta, voisin heti matkustaa St Haudaan ja uppoutua vaeltelemaan se rämeillä valkoisia sudenkorentoja etsien ja meduusojen ilotulitusta ihaillen.

Kuuma kupillinen hopeateetä.

David Safier: Happy Family

Kirja kertoo perheestä, joka on onneton. Kirjakauppias-äiti Emma ei arvosta omaa elämäänsä, pankkimies-isä Frank on niin väsynyt, ettei jaksa välittää. Nörttipoika Max pelkää kaikkea ja teinitytär Fee on muuten vaan hukassa.

Eräänä iltana äiti uhkaa ja pakottaa perheensä mukaan kirjanjulkkareihin hirviöasuihin pukeutuneina. Ilta menee pieleen ja paluumatkalla kiukkuinen perhe törmää sekopäiseen noitaan, Baba Jagaan, joka päättää kirota koko perheen. Hirviöasut eivät enää olekaan asuja, vaan äidistä tulee oikea vampyyri, isästä Frankensteinin hirviö, tyttärestä muumio ja pojasta ihmissusi.

Seuraa hurja ja monivaiheinen takaa-ajo hippivolkkarilla Saksan Transilvaniaan, kun perhe kaahaa noidan perässä. Jokainen löytää itsestään matkalla uusia kykyjä, ja hajanainen porukka huomaa lopulta olevansa vahvin ollessaan yhdessä.

Kirjassa riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä huvittavia sivuhahmoja. Safier on Saksan tunnetuimpia tv-käsikirjoittajia, ja sen aistii. Oikeastaan koko ajan lukiessa on vähän sellainen olo, että seuraisi tv-sarjaa. Sanailu on nokkelaa, hahmot pelkistettyjä ja kerronnan rytmikin on reipas ja toiminta suupaloiksi jaettu. Luokittelisin kirjan toimivaksi nuortenromaaniksi panojutuista huolimatta. Miksei viihdevälipalaksi aikuisellekin. Erityiskiitos Ulf K:n oivaltavista piirroskuvituksista, joilla isä-Frankenstein ilmaisee itseään!

50g irtokarkkeja; hedelmää ja salmiakkia.

 "Tämä on ainoa peili maailmassa", hän selitti, "jossa sinä voit nähdä sinut".
Katsoin kuusikulmioon ja havaitsin, että kasvoni olivat aivan kalpeat. Melkein kuin ohutta pergamenttia. Ja ne olivat sileät. Minulla ei olut enää näppylöitä. Ei mustapäitä. Vastapainoksi silmäni olivat punaiset. Verestävät. Silti minusta sädehti uskomatonta elinvoimaa. Näytin upealta. Tyrmäävältä. Todella, todella seksikkäältä.
Jos tämä oli peilin ansiota, että näytin niin uskomattomalta, olisin kernaasti huolinut samanlaisen kylpyhuoneeseemme.
Mutta tietenkään se ei johtunut peilistä.
Se selvisi minulle, kun huomasin peilikuvassani viimeisen, pelottavan yksityiskohdan: minulla oli kaksi hohtavan valkoista torahammasta.

Charlaine Harris: Veren sitomat (From Dead To Worse)

Kahdeksas Sookie Stackhouse -romaani. Ihmissudet ja vampyyrit kärsivät edelleen Katrinan aiheuttamista mullistuksista ja vampyyrien huippukokouksen terrorista, ja kirjan teemoihin kuuluukin näiden valtapiirien välienselvittely ja uudelleenmuotoutuminen.   

Tiikeripoikaystävä pysyttelee mystisesti poissa, vampyyritkin pitävät etäisyyttä, vaikka Eric nyttemmin muistaa, miten hauskaa Sookien kanssa oli muistinmenetyksen aikaan. Muitakaan poikaystäväehdokkaita ei näy, joten romantiikka ja erotiikka on nollatasolla, ja sehän on lukijan kannalta tylsempi juttu. Uusi mielenkiintoinen juonikuvio liittyy Sookien keijusukulaisten esiintuloon. Opuksessa päätellään joitain juonikuvioita ja aloitellaan uusia, pohjustetaan tilannetta tuleville tapahtumille. Kirja on selvästi väliosa, ja lataa odotuksia sille, että yhdeksännessä osassa päästään tositoimiin.

Vähän mietin tämän luettuani, että olikohan vaivan arvoista, mutta annetaan sarjalle vielä mahdollisuus seuraavassa osassa. Sookie on hahmona rakastettava, oudokki, josta on kasvanut itseensä tyytyväinen selviytyjä, jonka ainoat heikkoudet tuntuvat olevan vampyyriseksi ja itsensä ruskettaminen. Bon Tempsin unelias pikkukaupunki ennakkoluuloineen ja uinuvine salaisuuksineen on eksoottinen ja kiinnostava, ja niin-ennalta-arvattavat juonikuviotkin kuuluvat tähän aikuisten saippuaan kuin nenä päähän. Jatkamme siis seuraavaan osaan Pedon veri (Dead and Gone), jonka suomennos ennakkotietojen mukaan ilmestyy marraskuussa 2012.

Vaahtokarkkeja ja yksi turkinpippuri.

Hän virnisti minulle vinoon tapaansa, riisui vaatteensa ja kumartui. Kaikkialla ympärillämme ihmissudet tekivät samoin. Viimeä yöilma täyttyi muljahtelevista äänistä, äänistä, joita aiheutuu kun jokin kova liikkuu paksussa, tahmeassa nesteessä, äänistä, joita syntyy kun ihminen muuttaa muotoaan eläimeksi. Ympärilläni valtavat sudet venyttelivät ja pudistelivat itseään; tunnistin Alciden ja Furnanin susihahmot. Yritin laskea äkkiä muodostuneen laumamme susia, mutta se oli mahdotonta koska ne liikkuivat koko ajan hakien asemia alkavaa taistelua varten. 
Käännyin taputtamaan Samia ja huomasin seisovani leijonan vieressä.
"Sam", kuiskasin ja hän päästi karjaisun.

Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina

Suosittu ruotsalainen dekkaristi ottaa haltuun uuden lajityypin, ihmissuhderomaanin. Kirja eteneekin jännityskertomuksen tyyliin - samaan aikaan monella rintamalla ja henkilöiden vaikuttimia syväluodaten. Kuin oltaisiin arvoitusta ratkaisemassa, ja sehän on ihan kelpo lähtökohta kirjalle.

Hiljattain eronnut Helena on yksin keskeneräisen hotelliprojektin ja etäisen teini-ikäisen tyttärensä kanssa, eivätkä rikkinäisessä lapsuudessa opitut selviytymismallit auta kipuun.

Anders laittaa silmät kiinni autoa ajaessaan ja toivoo, että edes jokin tuntuisi joltakin. Hän päätyy ensiavun kautta Helenan hotelliin. Anders on miljonääri, joka ei löydä elämään sisältöä, kun ostaminenkaan ei tunnu enää miltään. Anders pestautuu Helenan remonttimieheksi ja mitä siitä seuraa en kerrokaan, jos et arvaa.

Ruotsalaiselta maaseudulta löytyy myös katkera ja homofobinen ystävätär, auroja näkevä mystinen erakko sekä muutama mullistava salaisuus.

Pidin kirjan imevyydestä, se onnistui olemaan viihdyttävä olematta turhan imelä. Pelasti yhden flunssaisen iltapäivän. Dekkareista tuttu psykologinen arkeologia oli välillä vähän hupaisaa, mutta eipä tuo suuresti haitannutkaan, kylähullukin oli sympaattinen. Voisin suositella dekkareista ja lukuromaaneista pitäville.

Lihapullia ja kermaperunoita.

Nainen istui nojatuoliin pöydän vastakkaiselle puolelle. Puhalsi juomaansa, jotta se jäähtyisi. Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään, mutta ei se kumma kyllä haitannut. He istuivat tulen kajossa kuin irrallaan maailmasta, satunnaiseen kohtaamiseen ei liittynyt mitään odotuksia tai velvoitteita. He vain istuivat yhdessä merkityksettömän hetken, eikä Anders ollut aikoihin tuntenut yhtä suurta helpotusta.