Kaikki alkaa Cherbourgissa vuonna 1918. Seitsemäntoistavuotias Léon vetelehtii kavereidensa kanssa rannikolla purjehtien ja keräillen sodan rantaan ajamaa hylkytavaraa. Koulu ei voisi vähempää kiinnostaa, ja oikeastaan Léon ei ole sinne asti ehtinytkään muutamaan viikkoon. Léonin vanhemmat hermostuvat ihan kunnolla kun asia selviää heille ja poika ajetaan pois kotipesästä, oikeisiin töihin.
Léon pääsee sähköttäjäksi Reimsin rautatieasemalle. Sota on ihan lähellä, ja aseman ohi kulkee öisin synkkiä vaunuja pois rintamalta. Salaperäinen Louise on Reimsin kuolemanenkeli, tyttö, joka tuo perheille suru-uutiset rintamalta. Léon tietysti rakastuu Louiseen päätäpahkaa, ja pojan yllätykseksi tyttö lopulta vastaa tunteisiin. Leiriydytään uimarannalle nuotion ääreen, poljetaan polkupyörillä maan ääriin ja rakastetaan. Ja sitten iskee sota. Pommitus yllättää, ja sen jäljiltä kumpikin luulee toisen kuolleen. Elämä jatkuu, mutta rakkaus ei unohdu.
Kertomus siirtyy ihanaan Pariisiin. Léon vakavoituu, unohtaa kepeämieliset valkeat säärystimet rantapromenadeilla ja alkaa elää tasaista perhe-elämää, tai ei oikeastaan kovin tasaista, mutta kaikin puolin kunniallista. Léon päätyy hiukan erikoiseen ammattiin poliisin kemianlaboratorioon, jossa tutkiskelee, millaisilla myrkyillä pariisilaiset toisiaan hengiltä ottavat. CSI-Léon. Mutta sitten, eräänä päivänä Léon ja Louise näkevät toisensa rautatieasemalla. Junat vievät eri suuntiin, mutta he lopulta löytävät toisensa uudelleen. Léon ei jätä perhettään, mutta ei voi myöskään unohtaa Louisea. Louise taas kyllä kokeilee, josko löytäisi suuremman rakkauden, mutta sellaista ei löydy. Se on aina vaan Léon.
Tulee toinen maailmansota. Saksalaiset miehittävät Pariisia. Sota kuljettaa taas päähenkilöitämme, mutta yhteen vaiko lopullisesti erilleen, senpä saat lukea itse.
Pidin kirjassa monesta asiasta. Ranskasta, kauneudesta, tyylikkyydestä, hiukan vanhanaikaisista moraliteeteista. Suhteen kolmannesta osapuolesta, joka ei ollutkaan mikään perinteinen kolmas osapuoli. Siitä, etten lukiessa voinutkaan arvata, miten tarina päättyisi.
Kahvia, leivoksia ja vienoa tupakansavua.
Léon ei enää tuntenut väsymystään, jalat toimivat jälleen.Tyttö oli ollut sensaatiomainen. Hän yritti loihtia tämän kuvan silmiensä eteen, ja ihmetteli, kun se ei ottanut enää onnistuakseen. Punapilkullisen paitapuseron hän toki näki, sekä vinhasti polkevat jalat, linttaan astutut nauhakengät ja hymyn, joka ei muuten ollut pelkästään herttainen vaan hurmaava, tyrmäävä, ilahduttava, henkeäsalpaava, sydäntäsärkevä sekoitus ystävällisyyttä, viisautta, pilkallisuutta ja ujoutta. Yksittäiset osat eivät kuitenkaan, vaikka hän kuinka kovasti yritti, yhdistyneet kokonaisuudeksi, joten hän näki aina pelkästään jäseniä, värejä, muotoja. Koko olento ei suostunut näyttäytymään hänelle.
