Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Vanhat valokuvat ovat aina kiehtovia. Kirjan kirjoittaja on kolunnut keräilijöiden arkistoja ja tarjoaa lukijoille kirjan kuvituksena merkillisiä ja toden totta eriskummallisia aitoja vanhoja valokuvia, joista ihan jokaiseen voisi kuvitella kiinnostavan tarinan.

Tässä Ransom Riggsin kirjoittamassa tarinassa päähenkilönä on Floridassa asuva 15-vuotias Jacob Portman. Jacobilla on maailman mahtavin isoisä, jonka kertomat seikkailut hirviöiden ja orpokodin eriskummallisten lasten kanssa olivat parasta, mitä Jacob lapsena tiesi. Kasvaessaan isommaksi Jacob tunsi itsensä huijatuksi, kun ymmärsi, etteivät isoisän kertomukset voineetkaan olla totta. Isä selitti, että pappa satuili, koska oli kärsinyt lapsuudessaan Puolassa natsien vainon vuoksi. Isoisä on Jacobin läheisin ihminen, hengenheimolainen. Koulussa Jacob on ulkopuolinen ja omat vanhemmat ovat jotenkin ihan eksyksissä perityn varallisuutensa ja loputtoman vapaa-aikansa kanssa. Isoisä on perheen ainoa särmä tyyppi, ja isoisäkin on ihan pihalla hirviöjuttujensa kanssa.

Eräänä päivänä Jacobin puhelin soi. Isoisä soittaa hädissään, sillä isä on piilottanut isoisän asekaapin avaimen ja hirviöt ovat tulossa. Taas näitä puheluita. Niinpä niin, huokaa Jacob, ei mitään hätää isoisä, minä tulen kohta käymään. Jacobin tullessa paikalle isoisän talo vaikuttaa tyhjältä ja joka paikka on mullin mallin. Takaovi on raollaan ja hyttysverkossa on revitty auki. Jacob seuraa jälkiä metsään ja löytää lopulta isoisänsä, joka on joutunut verisen hyökkäyksen kohteeksi. Pensaiden takana vilahtaa jotain hirveää, jota ei varmastikaan voi olla olemassa.

Isoisän kuoleman jälkeen Jacob joutuu psykiatrien pallottelemaksi, kunnes viimein päättää käydä käsiksi ongelmiinsa ja matkustaa Walesiin isoisän entiseen orpokotiin etsimään johtolankoja. Orpokoti on kuitenkin raunioina, ollut sitä saksalaisten pommituksista asti. Mutta raunioista kuuluu outoja ääniä - ja siellä näkyy vanhanaikaisesti pukeutuneita lapsia. Jacob juoksee lasten perään kuin Liisa kanin, ja päätyy kolon kautta aikaan ja paikkaan, jota ei voi olla olemassa.

Kirja on Ransom Riggsin esikoinen, johon ostettiin filmausoikeudet jo ennen sen valmistumista (lievetekstin mukaan Tim Burtonin ohjaama filmi valmistuisi tänä vuonna) ja joka on ollut aikamoinen myyntimenestys ympäri maailmaa. Lisää osia lienee luvassa.

Supervoimia omaavat lapset, aikahyppely ja maailman pelastaminen lonkeroisilta hirviöiltä, eihän tässä yhtään pöllömpi konsepti olekaan. Kirjan lajityyppi on selkeästi nuortenromaani ja epäilen, että parikymmentä vuotta sitten olisinkin ollut aivan otettu. Tämä ei kuitenkaan aivan nouse siihen nuortenromaanien joukkoon josta olen täysin rinnoin nauttinut tätilukijanakin, kuten monet Ursula K. LeGuinin, Diana Wynne Jonesin tai vaikkapa Suzanne Collinsin kirjat. Kirjassa on menoa ja meininkiä, mutta sen kepeys korostuu jo vähän kiusallisesti, kun katselee kuvituksena olevia hienoja valokuvia.

Hanhenkoipea paikoilleen köytetyn leijuvan tytön seurassa.

"Laskeuduin takaisin pihalle ja lähdin kiertämään taloa etsien toista sisäänkäyntiä ja selvittääkseni, minkä kokoinen talo oikein oli. Se tuntui mittaamattoman isolta, sillä jokaisen nurkan takana näytti olevan taas uusi torni, kuisti, savupiippu tai muu uloke. Viimein pääsin talon taakse ja löysin mahdollisen sisäänkäynnin: ovettoman oviaukon, joka köynnöskasvustoa lukuun ottamatta ammotti mustana kuin nielaistakseen minut. Sen katsominenkin karmi selkäpiitäni, mutta olinko minä matkustanut puoliväliin maailman ympäri vain paetakseni pelottavan näköista taloa? Mietin millaisia kauhuja Portmanin pappa oli eläessään joutunut kokemaan, ja terästin mieleni. Jos sisällä oli joku, minä löytäisin hänet. Nousin murenevat portaat ja astuin kynnyksen yli."

Schildts & Söderströms 2011.

Victoria Hislop: Saari

Bestseller ja uusi Kapteeni Corellin mandoliini, mainostetaan tätä kirjaa kansiteksteissä. Katselin utuista kantta ja päätin, että tämän kanssa sukellan peiton alle potemaan flunssaani. Nappivalinta!

Englantilaisen Alexis Fieldingin äidillä on salaisuus. Äiti on Kreetalta kotoisin, mutta sen enempää hänen taustoistaan ei kukaan tiedä. 25-vuotiaana Alexis päättää matkustaa Kreetalle poikaystävänsä harmiksi ja ottaa viimeinkin asioista selvää. Hänen yllätyksekseen äiti suostuu tähän ja antaa mukaan mystisen kirjekuoren, joka on avain salaisuuksien paljastumiseen. Alexis matkustaa Plakan satamakylään, joka sijaitsee vastapäätä Spinalongan saarta. Spinalonga on autioitunut saari, joka aikoinaan toimi Kreikan leprasiirtolana samaan tapaan kuin täällä Suomessa Seilin saari.

Perillä Alexis ojentaa kirjeen tavernanpitäjän rouvalle, joka kertoo pitkän ja polveilevan tarinan. Kertomus alkaa kaukaa, toista maailmansotaa edeltävistä vuosista. Plakan kylässä eleli silloin hänen isoisoäitinsä, kaunis ja pidetty opettajatar Eleni kahden tyttärensä, Annan ja Marian kanssa sekä miehensä Giorgisin kanssa.

Elämä kulki sitä kulkuaan, kun se oli jo muinaisista ajoista Kreetalla kulkenut: kerättiin yrttejä, hunajaa, polttopuita. Kalastettiin. Kyläjuhlissa nuoret letitetyt neidot loivat kainoja silmäyksiä tanssiviin miehiin. Maailma oli jo moderni, mutta Kreeta oma syrjäinen sopukkansa. Alexisin isoisoäiti oli kaunis ja viisas kyläkoulun opettajatar, joka eräänä päivänä löysi vaalean laikun säärestään. Kohtalo oli sinetöity, ja muutaman päivän päästä vene kuljetti hänet Spinalongalle loppuelämäkseen. Spitaalilla oli syntisen ja likaisen taudin leima, ja spitaaliset haluttiin eristää niin kauas kuin mahdollista, pois silmistä ja pois ajatuksista, eivätkä omaiset enää nähneet karkotettuja läheisiään.

Spinalonga ei kuitenkaan ollut täysin toivoton paikka, toisin kuin meidän Seilimme aikoinaan. Monilla spitaaliin sairastuneilla oli yhä edessä terveitä vuosikymmeniä eikä saarella keskitytty surkutteluun. Spinalongalla oli toimiva koulu, sairaala, kahvila, oma sanomalehti ja jopa elokuvateatteri. Siellä solmittiin suhteita ja sinne syntyi lapsia. Tarina seuraa Elenin elämää Spinalongalla ja toisaalta äidittä kasvavien villin Annan ja kuuliaisen Marian elämää sodan aikana ja sen jälkeen. Elenin sairaus salataan, että tytöt saisivat mahdollisuuden, mutta perhe saa lopullisen iskun, kun myös Maria häidensä kynnyksellä sairastuu spitaaliin.

Kirja tiukkuu rakkautta, draamaa ja yrtintuoksua. Päiväunelmia. Viihdyttävää ja kevyttäkin luettavaa, mutta ei täysin pumpulista.
Kreetalainen perheateria, barbounia ja kaneladaa. Kirjan ruoat saivat ruokahalun heräämään nuhaiseltakin.

"Tohtori Kyritsis ei ollut varma, oliko uutinen kovempi isku tyttärelle vai hänen isälleen. Tyttö oli edesmenneen äitinsä peilikuva, ja Kyritsis oli syvästi tietoinen siitä, miten historia toisti itseään. Hän vihasi näitä hetkiä. Hän olisi tietysti voinut turvautua lieventäviin fraaseihin, kuten: "Sairaus ei ole vielä edennyt kovin pitkälle, joten pystymme ehkä auttamaan sinua" tai "Tauti havaittiin varhaisessa vaiheessa". Mutta kertomistavasta riippumatta huonot uutiset olivat aina huonoja uutisia, katastrofaalisia ja julmia.
Kaksikko istui vaiti. Heidän pahin pelkonsa oli toteutunut. He näkivät mielessään Spinalongan, ja kumpikin tiesi, että se oli Marian lopullinen määränpää, hänen kohtalonsa."

Bazar 2012.

Spinalongan saaren väkeä 1930-luvulla.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Joulupukin tuomasta kääröstä paljastui kotimaista fantasiaa. Yllättävää! Minusta on jotenkin tuntunut, että suomalaisessa kirjallisuudessa on tapana velloa raskaissa tunnelmissa ja aliarvioida hyvän tarinan merkitystä. Että kaikki on ensin raskasta ja se johtaa siihen, että kaikki on edelleen raskasta. Joten olen suosinut käännösromaaneja. Mutta ehkä olenkin vain törmännyt vääriin kirjoihin?

Itäranta kuvaa postapokalyptistä maailmaa vivahteikkaasti, todentuntuisesti ja persoonallisestikin. Eletään maantieteellisesti Suomen Lapissa, mutta valtioiden rajat ovat aikaa sitten hälventyneet ja kulttuurit sekoittuneet. Armeija määrää kaikesta. On kuumaa ja kuivaa, aavikon reunaa, jossa on kuitenkin napapiirin pitkät ja pimeät talvet. Kaikki on säännösteltyä, mutta erityisesti vesi. Entisestä maailmasta muistuttavat vain muinaiset kaatopaikat, joille ihmiset toiveikkaina suuntaavat löytääkseen jotain käyttökelpoista, kuten muovia tai vanhoja, edelleen toimivia koneita. Tulevaisuuden kansalaiset hämmästelevät, eivätkä osaa edes kuvitella, että millainen onkaan ollut se maailma, jossa nämä asiat on voitu nakata kaatopaikalle.

Päähenkilö Noria on teemestarin tytär. Hänen paras ystävänsä Sanja on taitava muoviseppä nuoresta iästään huolimatta. Noria opiskelee isänsä ammattiin, ja sen myötä hänelle paljastetaan suuri salaisuus. Aikana, jona laittoman vesijohdon omistamisesta rankaistaan kuolemalla ja kylän pikkulapset kuolevat puhtaan veden puutteeseen, on teemestarin perheellä käytössään kokonainen maanalainen joki puhdasta, raikasta vettä. Niin on ollut sukupolvien ajan. Isän kuoltua Norian on pakko tehdä valinta. Voiko hän pitää esi-isiensä tavoin salaisuutena veden, joka pelastaisi ihmishenkiä? Noria ja Sanja kehittävät suunnitelman.

Voi, minä pidin kovin kirjassa sen maailmasta, tuoksuista, väreistä. Päähenkilö Noria oli hiukan yksiulotteinen juhlavan ankarassa hyveellisyydessään, mutta saduissa saa ollakin, kun ollaan hyvisten puolella. Mutta kun kirja loppui ihan kesken, juuri kun tarina oli vasta alkamassa. Meillä on tässä tämä hienosti luotu maailma, lähtökohdat kiinnostavalle kertomukselle, ja sitten (JUONIPALJASTUS!!) päähenkilö kuolla kupsahtaa tuosta noin vain. Ja tuuli jää ulvomaan nummille.
Toivottavasti jatkoa on jo tulossa? Sitten annan anteeksi.

Lähdeveteen keitettyä hienoa vihreää teetä. Hienostunutta tai laimeaa, maistajan mieltymyksistä riippuen.

"Olet seitsemäntoista ja täysi-ikäinen, ja tarpeeksi vanha ymmärtääksesi sen, mitä aion kertoa sinulle", hän sanoi. "Tätä paikkaa ei ole. Tämä lähde ehtyi kauan sitten. Niin tarinat kertovat, ja niin uskovat nekin, jotka tuntevat toisia tarinoita, sellaisia joiden mukaan lähde tunturin sydämessä antoi kerran vettä koko kylälle. Muista se. Tätä lähdettä ei ole.
"Muistan", sanoin hänelle, mutta ymmärsin vasta myöhemmin, millaisen lupauksen olin tehnyt. Hiljaisuus ei ole tyhjää tai aineetonta, eikä sitä tarvita kesyjä asioita kahlehtimaan. Usein se varjelee voimia, joilla on valta särkeä kaikki.

Teos 2012.

P.S. Kansi on ihan tyylikäs ja helposti kirjasarjan ilmeeksi muokkautuva (?), mutta olisihan näistä aineksista saanut eloisammankin kansikuvan.