tiistai 12. helmikuuta 2013

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Asuin mummolassa, kun opin lukemaan. Ensimmäiset lukukokemukseni olivat aitasta kaivettuja, pölyä keränneitä ja vähän kostealta tuoksuvia vanhoja romaaneja. Viattomia, mahtipontisia moraliteetteja. Tunnen edelleen vetoa niihin. Tai näihin.

Sain Jään lainaan suosittelujen kera. Kirjassa eletään jälleenrakentamisen aikaa: sota on ohi ja ihmiset palailevat normaaliin elämään mahdollisuuksiensa mukaan. Amerikan-paketeista kuoriutuu merkillisen heleitä kukkamekkoja ja kauppaan saapuu erä tuoksuvia appelsiineja.

Karunkauniiseen saaristoseurakuntaan saapuu nuori pappi rouvineen. On kuin kadoksissa oleva palapelin pala loksahtaisi kohdalleen, kun pappi kohtaa seurakuntansa. Ihmiset ovat niin lahjakkaita ja ystävällisiä. Saariston luonto niin kaunis. Nuori pappi veisaa komeasti ja noudattaa tarkkanäköisesti vanhoja, hyviksi koettuja tapoja. Tarmokas papinrouvakin osoittaa kykynsä; pappilassa lehmät kiiltävät, pitopöydät notkuvat, eikä lapsia jätetä ojentamatta.

Kirja seuraa vuosien kiertoa. Kesän kiireisiä maatöitä, kesävieraita ja mansikkaniittyjä. Talven kylmyyttä, sitä, kun perheen pienimmät puetaan nukkumaan mennessä yltäpäältä villaan ja viima heiluttaa ikkunaverhoja. Miten nuorenparin lihakset kasvavat karua maata kääntäessä. Seurakunnan saaria erottaa toisistaan kesäisin vesi ja talvisin jää. Pappi, postimies ja kätilö kulkevat miten parhaiten pääsevät, tulematta ei jätetä.

Kirjasta tulee mieleeni haiku. Se on tyylitelty, haikea ja karu. Siinä on nostalgista viehätysvoimaa kuten myös perisuomalaista synkkämielisyyttä. Itku pitkästä ilosta. Että sille kiltille lehmällekin piti kirjoittaa niin surkea loppu.

Tulee mieleen myös se, että tämän voi iskeä käteen nykynuorisolle, että lukekaas tuosta: kukaan ei mangu, ettei ole kivaa, vaan kaikki paiskivat hommia koko ajan ja ajattelevat yhteistä hyvää, tuollaista se elämä ennen oli, että suu suppuun ja ole tyytyväinen, helpolla pääset. 

Pappilan nisua ja pannukahvia, kunhan rukkaset on ensin riisuttu.

"Ja kun vene puksuttaa salmen poikki, sen kulku näyttää hitaammalta kuin papinrouvan, joka puuskuttaa toistamiseen ylös rinnettä. Ehdittyään mäelle, minne mereltä ei näe, hän hidastaa hiukan. Hän on itsekseen, vaikka korvat vielä humisevat moottorin jyrinästä ja ihmisten puheesta ja kuluneiden vuorokausien unenpuutteesta, suo itselleen hengähdystauon ja katselee kohti kirkkoa, joka seisoo punahuppuisena kevään alkavassa vehreydessä meren ja hohtavan taivaan keskellä. Kaunista, hän sallii itsensä ajatella, ilma on raitis mutta raaka, Sanna pitää pukea lämpimästi juhannukseen asti!
Hän ajattelee sitäkin, että heillä on nyt talo ja koti ja oma elämä, ja iloisena hän menee pappilaan ja alkaa raahata huonekaluja paikoilleen ja purkaa muuttolaatikoita."

Teos & Schildts & Söderströms 2012

Jälkikäteen lisätty:
silmiini osui nyt myöhemmin, että kirjahan on omaelämänkerrallinen. Palaset loksahtivat yhteen. Elämän kiertokulun korostaminen ja kohtalonomaisuus, tietysti näin. Ihanteellinen kuva papista, tietysti näinkin. Olisin arvostanut tietoa omaelämänkerrallisuudesta jo etukäteen, sillä tarina on näin paljon järkeenkäyvämpi. En ainakaan huomannut kansiteksteissä mitään mainintaa siitä.