Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Vanhat valokuvat ovat aina kiehtovia. Kirjan kirjoittaja on kolunnut keräilijöiden arkistoja ja tarjoaa lukijoille kirjan kuvituksena merkillisiä ja toden totta eriskummallisia aitoja vanhoja valokuvia, joista ihan jokaiseen voisi kuvitella kiinnostavan tarinan.

Tässä Ransom Riggsin kirjoittamassa tarinassa päähenkilönä on Floridassa asuva 15-vuotias Jacob Portman. Jacobilla on maailman mahtavin isoisä, jonka kertomat seikkailut hirviöiden ja orpokodin eriskummallisten lasten kanssa olivat parasta, mitä Jacob lapsena tiesi. Kasvaessaan isommaksi Jacob tunsi itsensä huijatuksi, kun ymmärsi, etteivät isoisän kertomukset voineetkaan olla totta. Isä selitti, että pappa satuili, koska oli kärsinyt lapsuudessaan Puolassa natsien vainon vuoksi. Isoisä on Jacobin läheisin ihminen, hengenheimolainen. Koulussa Jacob on ulkopuolinen ja omat vanhemmat ovat jotenkin ihan eksyksissä perityn varallisuutensa ja loputtoman vapaa-aikansa kanssa. Isoisä on perheen ainoa särmä tyyppi, ja isoisäkin on ihan pihalla hirviöjuttujensa kanssa.

Eräänä päivänä Jacobin puhelin soi. Isoisä soittaa hädissään, sillä isä on piilottanut isoisän asekaapin avaimen ja hirviöt ovat tulossa. Taas näitä puheluita. Niinpä niin, huokaa Jacob, ei mitään hätää isoisä, minä tulen kohta käymään. Jacobin tullessa paikalle isoisän talo vaikuttaa tyhjältä ja joka paikka on mullin mallin. Takaovi on raollaan ja hyttysverkossa on revitty auki. Jacob seuraa jälkiä metsään ja löytää lopulta isoisänsä, joka on joutunut verisen hyökkäyksen kohteeksi. Pensaiden takana vilahtaa jotain hirveää, jota ei varmastikaan voi olla olemassa.

Isoisän kuoleman jälkeen Jacob joutuu psykiatrien pallottelemaksi, kunnes viimein päättää käydä käsiksi ongelmiinsa ja matkustaa Walesiin isoisän entiseen orpokotiin etsimään johtolankoja. Orpokoti on kuitenkin raunioina, ollut sitä saksalaisten pommituksista asti. Mutta raunioista kuuluu outoja ääniä - ja siellä näkyy vanhanaikaisesti pukeutuneita lapsia. Jacob juoksee lasten perään kuin Liisa kanin, ja päätyy kolon kautta aikaan ja paikkaan, jota ei voi olla olemassa.

Kirja on Ransom Riggsin esikoinen, johon ostettiin filmausoikeudet jo ennen sen valmistumista (lievetekstin mukaan Tim Burtonin ohjaama filmi valmistuisi tänä vuonna) ja joka on ollut aikamoinen myyntimenestys ympäri maailmaa. Lisää osia lienee luvassa.

Supervoimia omaavat lapset, aikahyppely ja maailman pelastaminen lonkeroisilta hirviöiltä, eihän tässä yhtään pöllömpi konsepti olekaan. Kirjan lajityyppi on selkeästi nuortenromaani ja epäilen, että parikymmentä vuotta sitten olisinkin ollut aivan otettu. Tämä ei kuitenkaan aivan nouse siihen nuortenromaanien joukkoon josta olen täysin rinnoin nauttinut tätilukijanakin, kuten monet Ursula K. LeGuinin, Diana Wynne Jonesin tai vaikkapa Suzanne Collinsin kirjat. Kirjassa on menoa ja meininkiä, mutta sen kepeys korostuu jo vähän kiusallisesti, kun katselee kuvituksena olevia hienoja valokuvia.

Hanhenkoipea paikoilleen köytetyn leijuvan tytön seurassa.

"Laskeuduin takaisin pihalle ja lähdin kiertämään taloa etsien toista sisäänkäyntiä ja selvittääkseni, minkä kokoinen talo oikein oli. Se tuntui mittaamattoman isolta, sillä jokaisen nurkan takana näytti olevan taas uusi torni, kuisti, savupiippu tai muu uloke. Viimein pääsin talon taakse ja löysin mahdollisen sisäänkäynnin: ovettoman oviaukon, joka köynnöskasvustoa lukuun ottamatta ammotti mustana kuin nielaistakseen minut. Sen katsominenkin karmi selkäpiitäni, mutta olinko minä matkustanut puoliväliin maailman ympäri vain paetakseni pelottavan näköista taloa? Mietin millaisia kauhuja Portmanin pappa oli eläessään joutunut kokemaan, ja terästin mieleni. Jos sisällä oli joku, minä löytäisin hänet. Nousin murenevat portaat ja astuin kynnyksen yli."

Schildts & Söderströms 2011.

Victoria Hislop: Saari

Bestseller ja uusi Kapteeni Corellin mandoliini, mainostetaan tätä kirjaa kansiteksteissä. Katselin utuista kantta ja päätin, että tämän kanssa sukellan peiton alle potemaan flunssaani. Nappivalinta!

Englantilaisen Alexis Fieldingin äidillä on salaisuus. Äiti on Kreetalta kotoisin, mutta sen enempää hänen taustoistaan ei kukaan tiedä. 25-vuotiaana Alexis päättää matkustaa Kreetalle poikaystävänsä harmiksi ja ottaa viimeinkin asioista selvää. Hänen yllätyksekseen äiti suostuu tähän ja antaa mukaan mystisen kirjekuoren, joka on avain salaisuuksien paljastumiseen. Alexis matkustaa Plakan satamakylään, joka sijaitsee vastapäätä Spinalongan saarta. Spinalonga on autioitunut saari, joka aikoinaan toimi Kreikan leprasiirtolana samaan tapaan kuin täällä Suomessa Seilin saari.

Perillä Alexis ojentaa kirjeen tavernanpitäjän rouvalle, joka kertoo pitkän ja polveilevan tarinan. Kertomus alkaa kaukaa, toista maailmansotaa edeltävistä vuosista. Plakan kylässä eleli silloin hänen isoisoäitinsä, kaunis ja pidetty opettajatar Eleni kahden tyttärensä, Annan ja Marian kanssa sekä miehensä Giorgisin kanssa.

Elämä kulki sitä kulkuaan, kun se oli jo muinaisista ajoista Kreetalla kulkenut: kerättiin yrttejä, hunajaa, polttopuita. Kalastettiin. Kyläjuhlissa nuoret letitetyt neidot loivat kainoja silmäyksiä tanssiviin miehiin. Maailma oli jo moderni, mutta Kreeta oma syrjäinen sopukkansa. Alexisin isoisoäiti oli kaunis ja viisas kyläkoulun opettajatar, joka eräänä päivänä löysi vaalean laikun säärestään. Kohtalo oli sinetöity, ja muutaman päivän päästä vene kuljetti hänet Spinalongalle loppuelämäkseen. Spitaalilla oli syntisen ja likaisen taudin leima, ja spitaaliset haluttiin eristää niin kauas kuin mahdollista, pois silmistä ja pois ajatuksista, eivätkä omaiset enää nähneet karkotettuja läheisiään.

Spinalonga ei kuitenkaan ollut täysin toivoton paikka, toisin kuin meidän Seilimme aikoinaan. Monilla spitaaliin sairastuneilla oli yhä edessä terveitä vuosikymmeniä eikä saarella keskitytty surkutteluun. Spinalongalla oli toimiva koulu, sairaala, kahvila, oma sanomalehti ja jopa elokuvateatteri. Siellä solmittiin suhteita ja sinne syntyi lapsia. Tarina seuraa Elenin elämää Spinalongalla ja toisaalta äidittä kasvavien villin Annan ja kuuliaisen Marian elämää sodan aikana ja sen jälkeen. Elenin sairaus salataan, että tytöt saisivat mahdollisuuden, mutta perhe saa lopullisen iskun, kun myös Maria häidensä kynnyksellä sairastuu spitaaliin.

Kirja tiukkuu rakkautta, draamaa ja yrtintuoksua. Päiväunelmia. Viihdyttävää ja kevyttäkin luettavaa, mutta ei täysin pumpulista.
Kreetalainen perheateria, barbounia ja kaneladaa. Kirjan ruoat saivat ruokahalun heräämään nuhaiseltakin.

"Tohtori Kyritsis ei ollut varma, oliko uutinen kovempi isku tyttärelle vai hänen isälleen. Tyttö oli edesmenneen äitinsä peilikuva, ja Kyritsis oli syvästi tietoinen siitä, miten historia toisti itseään. Hän vihasi näitä hetkiä. Hän olisi tietysti voinut turvautua lieventäviin fraaseihin, kuten: "Sairaus ei ole vielä edennyt kovin pitkälle, joten pystymme ehkä auttamaan sinua" tai "Tauti havaittiin varhaisessa vaiheessa". Mutta kertomistavasta riippumatta huonot uutiset olivat aina huonoja uutisia, katastrofaalisia ja julmia.
Kaksikko istui vaiti. Heidän pahin pelkonsa oli toteutunut. He näkivät mielessään Spinalongan, ja kumpikin tiesi, että se oli Marian lopullinen määränpää, hänen kohtalonsa."

Bazar 2012.

Spinalongan saaren väkeä 1930-luvulla.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Joulupukin tuomasta kääröstä paljastui kotimaista fantasiaa. Yllättävää! Minusta on jotenkin tuntunut, että suomalaisessa kirjallisuudessa on tapana velloa raskaissa tunnelmissa ja aliarvioida hyvän tarinan merkitystä. Että kaikki on ensin raskasta ja se johtaa siihen, että kaikki on edelleen raskasta. Joten olen suosinut käännösromaaneja. Mutta ehkä olenkin vain törmännyt vääriin kirjoihin?

Itäranta kuvaa postapokalyptistä maailmaa vivahteikkaasti, todentuntuisesti ja persoonallisestikin. Eletään maantieteellisesti Suomen Lapissa, mutta valtioiden rajat ovat aikaa sitten hälventyneet ja kulttuurit sekoittuneet. Armeija määrää kaikesta. On kuumaa ja kuivaa, aavikon reunaa, jossa on kuitenkin napapiirin pitkät ja pimeät talvet. Kaikki on säännösteltyä, mutta erityisesti vesi. Entisestä maailmasta muistuttavat vain muinaiset kaatopaikat, joille ihmiset toiveikkaina suuntaavat löytääkseen jotain käyttökelpoista, kuten muovia tai vanhoja, edelleen toimivia koneita. Tulevaisuuden kansalaiset hämmästelevät, eivätkä osaa edes kuvitella, että millainen onkaan ollut se maailma, jossa nämä asiat on voitu nakata kaatopaikalle.

Päähenkilö Noria on teemestarin tytär. Hänen paras ystävänsä Sanja on taitava muoviseppä nuoresta iästään huolimatta. Noria opiskelee isänsä ammattiin, ja sen myötä hänelle paljastetaan suuri salaisuus. Aikana, jona laittoman vesijohdon omistamisesta rankaistaan kuolemalla ja kylän pikkulapset kuolevat puhtaan veden puutteeseen, on teemestarin perheellä käytössään kokonainen maanalainen joki puhdasta, raikasta vettä. Niin on ollut sukupolvien ajan. Isän kuoltua Norian on pakko tehdä valinta. Voiko hän pitää esi-isiensä tavoin salaisuutena veden, joka pelastaisi ihmishenkiä? Noria ja Sanja kehittävät suunnitelman.

Voi, minä pidin kovin kirjassa sen maailmasta, tuoksuista, väreistä. Päähenkilö Noria oli hiukan yksiulotteinen juhlavan ankarassa hyveellisyydessään, mutta saduissa saa ollakin, kun ollaan hyvisten puolella. Mutta kun kirja loppui ihan kesken, juuri kun tarina oli vasta alkamassa. Meillä on tässä tämä hienosti luotu maailma, lähtökohdat kiinnostavalle kertomukselle, ja sitten (JUONIPALJASTUS!!) päähenkilö kuolla kupsahtaa tuosta noin vain. Ja tuuli jää ulvomaan nummille.
Toivottavasti jatkoa on jo tulossa? Sitten annan anteeksi.

Lähdeveteen keitettyä hienoa vihreää teetä. Hienostunutta tai laimeaa, maistajan mieltymyksistä riippuen.

"Olet seitsemäntoista ja täysi-ikäinen, ja tarpeeksi vanha ymmärtääksesi sen, mitä aion kertoa sinulle", hän sanoi. "Tätä paikkaa ei ole. Tämä lähde ehtyi kauan sitten. Niin tarinat kertovat, ja niin uskovat nekin, jotka tuntevat toisia tarinoita, sellaisia joiden mukaan lähde tunturin sydämessä antoi kerran vettä koko kylälle. Muista se. Tätä lähdettä ei ole.
"Muistan", sanoin hänelle, mutta ymmärsin vasta myöhemmin, millaisen lupauksen olin tehnyt. Hiljaisuus ei ole tyhjää tai aineetonta, eikä sitä tarvita kesyjä asioita kahlehtimaan. Usein se varjelee voimia, joilla on valta särkeä kaikki.

Teos 2012.

P.S. Kansi on ihan tyylikäs ja helposti kirjasarjan ilmeeksi muokkautuva (?), mutta olisihan näistä aineksista saanut eloisammankin kansikuvan.

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Eletään vuotta 1913. George Sawle tulee viikonloppuvierailulle Cambridgesta ja tuo mukanaan läheisimmän opiskelukaverinsa, joka on läheisempi kuin perhe arvaakaan. Tämä kyseinen Cecil Valance tihkuu glamouria ja paheellisuutta, ja viettelee heti paikalla myös pikkusiskon, palveluspojan sekä naapurin sedän.

Cecil on varakkaan kartanon poika, joka elää yltäkylläisyydessä ja kirjoittaa pateettisia runoja lämpimikseen. Hänen ympärillään tuntuu leijuvan lumoava nerouden aura, joka vain vahvistuu, kun eräs hänen runoistaan nousee ensimmäisen maailmansodan symboliksi. Cecil itse kuolee sodassa ja muuttuu legendaksi.

Tätä legendan hurmaa pohditaan koko kirjan loppukaari. Meillä on Cecilissä kirjan huolettoman välinpitämätön sankari, ja sankarilla pitkä varjo. Onko niin, että vain harva meistä todella elää elämäänsä ja lopuille riittää murunen?

Kirjan pääosaan nousee nuori elämänkerturi, Paul Bryant, joka vuosikymmenten jälkeen pääsee ensimmäisenä kuopimaan kansakunnan sankarin hurjaa rakkauselämää ja ymmärtää, että hänellä on käsissään sensaatio. Paulin silmin näemme sen, miten Cecilin lähipiiri käsittelee muistojaan. On mysteeri, ketä Cecil todella rakasti, vai rakastiko ketään. Homoseksuaalisuus tuntuu olevan pommi, jota kukaan ei halua räjäyttää.

Kirja on kieltämättä kiehtova kuvaus ihmissielun pölyyntyneemmistä nurkkauksista  ja psykologinen syväluotaus on hetkittäin hyytävää. Kirjailija rakentaa erittäin uskottavia henkilöhahmoja ja myös epookki on todentuntuinen ja kiehtova. Välillä Cecilin persoonan jäljittäminen on imaisevaa, ja jännitin kovasti, löytyykö totuutta koskaan. Kirjan huono puoli taas on se, ettei minulle jäänyt oikein ketään, josta pitää.

Lasillinen inkivääribrandya ja yön äänet puutarhasta.

Georgen pikkusisko Daphne pohtii kohtaamistaan Cecilin kanssa:
"Voi tyttö pieni", Cecil oli sanonut ja juuri sitä hän oli ollut. Hän mietti, mitä Cecil lopulta olikaan sanonut, että oli ollut hieno tutustua, kääntyi sitten selälleen ja alkoi miettiä kylmän rauhallisesti, oliko Cecil kenties rakastunut häneen. Hän katseli kattoon lankeavaa varjoa, aamun ensimmäistä puuterimaista valonkajoa verhojen yllä, kuin viattomuutensa kuvajaista. Mitä todisteet kertoivat? Cecil katseli häntä aivan tiettyyn tapaan jopa silloin kun läsnä oli muita, katsoi hetkittäin kiinteästi silmiin kun he juttelivat, niin että tuntui kuin käynnissä olisi ollut toinenkin, sanaton keskustelu. Hän ei ollut kokenut vielä koskaan sen kaltaista, sellaista piittaamattomuutta ja samalla ehdotonta kahdenkeskisyyttä. Olihan se ikävää, että Cecil piilotteli Georgen selän takana, mutta samalla mieltä kihelmöi tietty tyytyväisyys Cecilin kaikessa hiljaisuudessa tekemästä valinnasta.

Otava 2012.

Alex Capus: Léon ja Louise

Tässäpä jotain lämmittämään ankeaa marraskuuta; suloisenhaikea, nostalginen rakkaustarina. Tarina alkaa nykyhetkestä, isoisä Léonin hautajaisista. Saattoväen jo asetuttua penkkeihin marssii kirkkoon ja suoraa kyytiä arkun luo nainen, joka muiskauttaa pusun vainajan otsalle ja rimpauttaa plkupyörän soittokelloa, ennen kuin asettaa sen arkkuun vainajan viereen. Omaiset kuiskivat, että onko tuo se, onhan se se... Olihan se se. Louise.

Kaikki alkaa Cherbourgissa vuonna 1918. Seitsemäntoistavuotias Léon vetelehtii kavereidensa kanssa rannikolla purjehtien ja keräillen sodan rantaan ajamaa hylkytavaraa. Koulu ei voisi vähempää kiinnostaa, ja oikeastaan Léon ei ole sinne asti ehtinytkään muutamaan viikkoon. Léonin vanhemmat hermostuvat ihan kunnolla kun asia selviää heille ja poika ajetaan pois kotipesästä, oikeisiin töihin.

Léon pääsee sähköttäjäksi Reimsin rautatieasemalle. Sota on ihan lähellä, ja aseman ohi kulkee öisin synkkiä vaunuja pois rintamalta. Salaperäinen Louise on Reimsin kuolemanenkeli, tyttö, joka tuo perheille suru-uutiset rintamalta. Léon tietysti rakastuu Louiseen päätäpahkaa, ja pojan yllätykseksi tyttö lopulta vastaa tunteisiin. Leiriydytään uimarannalle nuotion ääreen, poljetaan polkupyörillä maan ääriin ja rakastetaan. Ja sitten iskee sota. Pommitus yllättää, ja sen jäljiltä kumpikin luulee toisen kuolleen. Elämä jatkuu, mutta rakkaus ei unohdu.

Kertomus siirtyy ihanaan Pariisiin. Léon vakavoituu, unohtaa kepeämieliset valkeat säärystimet rantapromenadeilla ja alkaa elää tasaista perhe-elämää, tai ei oikeastaan kovin tasaista, mutta kaikin puolin kunniallista. Léon päätyy hiukan erikoiseen ammattiin poliisin kemianlaboratorioon, jossa tutkiskelee, millaisilla myrkyillä pariisilaiset toisiaan hengiltä ottavat. CSI-Léon. Mutta sitten, eräänä päivänä Léon ja Louise näkevät toisensa rautatieasemalla. Junat vievät eri suuntiin, mutta he lopulta löytävät toisensa uudelleen. Léon ei jätä perhettään, mutta ei voi myöskään unohtaa Louisea. Louise taas kyllä kokeilee, josko löytäisi suuremman rakkauden, mutta sellaista ei löydy. Se on aina vaan Léon.

Tulee toinen maailmansota. Saksalaiset miehittävät Pariisia. Sota kuljettaa taas päähenkilöitämme, mutta yhteen vaiko lopullisesti erilleen, senpä saat lukea itse.

Pidin kirjassa monesta asiasta. Ranskasta, kauneudesta, tyylikkyydestä, hiukan vanhanaikaisista moraliteeteista. Suhteen kolmannesta osapuolesta, joka ei ollutkaan mikään perinteinen kolmas osapuoli. Siitä, etten lukiessa voinutkaan arvata, miten tarina päättyisi.

Kahvia, leivoksia ja vienoa tupakansavua.

Léon ei enää tuntenut väsymystään, jalat toimivat jälleen.Tyttö oli ollut sensaatiomainen. Hän yritti loihtia tämän kuvan silmiensä eteen, ja ihmetteli, kun se ei ottanut enää onnistuakseen. Punapilkullisen paitapuseron hän toki näki, sekä vinhasti polkevat jalat, linttaan astutut nauhakengät ja hymyn, joka ei muuten ollut pelkästään herttainen vaan hurmaava, tyrmäävä, ilahduttava, henkeäsalpaava, sydäntäsärkevä sekoitus ystävällisyyttä, viisautta, pilkallisuutta ja ujoutta. Yksittäiset osat eivät kuitenkaan, vaikka hän kuinka kovasti yritti, yhdistyneet kokonaisuudeksi, joten hän näki aina pelkästään jäseniä, värejä, muotoja. Koko olento ei suostunut näyttäytymään hänelle.

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Tämä kirja on ihana.

Outo pieni tyttö kasvaa yhtä oudossa perheessä. Elämän suuria kysymyksiä pohtiva Elly on yksinäinen, vaikka hänellä on maailman ihanin isoveli. Onneksi eräänä jouluna pahvilaatikosta loikkaa puhuva kani nimeltä Jumala, ja luokalle tulee vieläkin oudompi tyttö, Jenny Penny. Esikaupungin tyttöjen elämä on välillä riipaisevaa, mutta Ellyn tapa katsoa asioita on lohdullinen, ja oma sanansa on sanottavana myös Jumalalla, joka on kaniksi harvinaisen viisas.

Ellyn perhe lottoaa hartaasti saadakseen elämänmuutoksen ja päästäkseen pois kuivasta elämästään. Ja niin käy, että Jenny Penny ja Elly joutuvat lopulta eroon toisistaan, sillä lottovoiton saatuaan perhe kerää kimpsunsa ja kampsunsa ja perustaa Kaikki isäni hotellit -tyylisen mutkattoman hotellin maaseudulle.

Hotellista tulee pakopaikka ja keidas monenlaisille elämän kolhimille, myös Ellylle, joka saa viisaan yksityisopettajan ja voi jatkaa elämäänsä omilla ehdoillaan hotellin suojissa. Jenny Penny ei ole yhtä onnekas, mutta eräänä päivänä katkenneet langat solmitaan uudelleen. Kirjassa on lämpöä, naurua, rakkautta, suvaitsevaisuutta ja viisautta. Kovin painava kirja tämä ei ole, vaan luokittelin kohtuullisen keveäksi lukuromaaniksi, jossa kenties saattaa olla joitain heikkouksiakin, mutta tunnelma on sen verran veikeä, että ne voi antaa anteeksi.

Rommikaakao kermavaahdolla.

"Sanoinhan, että hankin sinulle oikean ystävän."
"Se on kani!" sanoin ihastuksesta suunniltani.
"Se on oikeasti belgianjänis", hän sanoi hyvin veljellisesti.
"Belgianjänis", toistin hiljaa, kuin hänen sanansa olisivat tarkoittaneet samaa kuin rakkaus.
"Minkä nimen haluat antaa sille?" hän kysyi.
"Eleanor Maud", sanoin.
"Et voi antaa sille omaa nimeäsi", veli nauroi.
"Miksen?", sanoin hiukan lannistuneena.
"Koska se on poika", hän sanoi.
"Ai", sanoin ja katselin kanin kastanjanruskeaa turkkia, valkoista häntää ja kahta pientä papanaa, jotka olivat pudonneet sen takapuolesta, ja ajattelin, että se tosiaan näyttikin pojalta.
"No mikä sen nimi voisi olla?" kysyin.
"Jumala", veli sanoi mahtipontisesti.

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Odotukset olivat hirmuisen korkealla, Virgin Suicides on loistava ja Middlesex mainio. Hihkaisin kirjastossa kun huomasin tämän tulleen uutuushyllyyn.

Kirjassa on kolme keskushenkilöä. Madeleine, kirjallisuudenopiskelija, rakastaa Jane Austenia ja kumppaneita, 1800-luvun avioliittoromaaneita (uusi termi minulle). Madeleine odottaa, että yliopistossa elämä, rakkauselämä, saisi viimein täyttymyksensä. Mitchell rakastuu Madeleineen yhtä ritarillisesti ja kaikennielevästi kuin Austenin sankarit nyt naisiinsa rakastuvat. Vastakaiku on laimeaa ja se vähäinenkin hukkuu, kun Madeleine tapaa Leonardin, koulun viileimmän kemianopiskelijan, joka on jotain muuta.

Kirja kuvaa mielenkiintoisesti ja elävästi yliopistoelämää. Madeleine rakastuu rakkauden teoriaan, ja Leonardista tulee pakkomielle. Mitchell räytyy täyttymättömästä lemmestä ja etsii jotain muuta, johon uskoa. Leonard sekoilee, ja maanis-depressiivisyyden kuvaus on hyvin uskottava. Madeleine uhrautuu kuin kelpo pikku vaimo. Koko Mitchellin, Madeleinen ja Leonardin kuvio on kiinnostava, mutta sitten se vain - lopahtaa. Kaikki lopahtaa. Plops. Kuin avioliittoromaani kosintaan. Hahmojen kilvoittelu päättyy siihen, että he jumahtavat kuin kärpäset siirappiin.

Alussa näytti siltä, että kirja voisi olla ennakko-odotusten mukainen, ja siinä olikin paljon hienoa, mutta se jotenkin sammahti. Aion silti lukea sen joskus uudelleen, ehkä löydän uutta viisautta toisella lukemiskerralla.

Lehtevä croissant, joka jää puoliksi syömättä kahvilapöydän kiihkeän keskustelun takia.

"Mitä enemmän Leonard etääntyi, sitä enemmän Madeleine huolestui. Mitä epätoivoisemmaksi hän tuli, sitä kauemmas Leonard vetäytyi. Madeleine käski itsensä käyttäytyä viileästi. Hän meni kirjastoon tekemään avioliittojuonta koskevaa tutkielmaansa, mutta seksifantasioille otollinen ilmapiiri - katseyhteydet lukusalissa, kutsuvat kirjahyllyt - saivat hänet kaipaamaan Leonardia epätoivoisesti. Ja niin hänen jalkansa lähtivät viemään häntä väkisin kampuksen poikki kohti biologian laitosta. Viimeiseen hetkeen asti Madeleinen elätteli hullua toivetta, että tämä heikkouden osoitus saattaisi olla voimaa. se oli nerokas strategia, koska siitä puuttui kokonaan strategia. Siihen ei liittynyt pelin pelaamista, vilpittömyyttä vain. Miten Leonard voisi olla heltymättä nähdessään moista vilpittömyyttä? Madeleine oli melkein onnellinen tullessaan laboratorion pöydän taakse ja naputtaessaan Leonardia olalle, ja hänen onnensa kesti siihen asti, kunnes Leonard kääntyi eikä ilmeessä näkynyt rakkautta vaan ärtymystä."